Yhteenvetoteos Itämeri-tutkimuksesta
Paha meri. Itämeren myrskyisä historia. Voiko kirjalle enää parempaa nimeä keksiä?
Filosofian tohtori Petri Laukka ja valtiotieteen lisensiaatti Ari Turunen ovat nimenneet kirjansa niin vetävästi, että siihen oli ihan pakko tarttua. Ehkäpä juuri siksi itse teos tuntui pettymykseltä. Näihin kansiinhan on kerätty sitä tietoa, jota olen ehtinyt lukea jo varsinaisista historiantutkimuksista, joita Mirkka Lappalainen tai vaikkapa Jukka Korpela ovat kirjoittaneet, eivätkä edes kovin kauan sitten.
Mitään erityistä omaa Laukka ja Turunen eivät tarjoa, mutta toimiihan tämä tällaisena yhteenvetoteoksena Itämeri-tutkimuksesta joka tapauksessa.
Ja miesten laatima luettelo Itämerellä käydyistä sodista on ehdottomasti pysäyttävä. Kun ensimmäinen niistä, Norjan ristiretki toteutui 1107-1110 ja viimeinen, Venäjän hyökkäys Ukrainaan vuonna 2022, mikä ehdottomasti vaikuttaa Itämeren sotilaspoliittiseen tasapainoon, väliin jää 74 muuta nimettyä sotaa. Muinaisneuvostoliittolainen slogan Itämerestä rauhan merenä on tässä valossa vähintäänkin liioiteltu.
***
Laukan ja Turusen kirjan lähtökohta on hyvä ja selkeä: katsotaan, miten kulloisetkin valloittajat ja valtaa pitävät ovat hommansa perustelleet. Miten perustella orjakauppa? Miten kokonaiset kansanmurhat? Miten vapaiden talonpoikien sitominen turpeeseen ja maaorjuuteen? Miten taivasten valtakuntaa on tarjottu vääräuskoisille?
Toisaalta Laukka ja Turunen muistavat kertoa myös Euroopan suurimman sisämeren historian sen puolen, miksi juuri tästä alueesta, näistä Itämeren rantavaltioista on kehittynyt tämän ajan ainakin taloudellisesti parhaiten menestyvä alue koko maailmassa.
Kirjoittajat eivät unohda edes viimeisten vuosikymmenten suurimpia uutisia, kuten vaikkapa Estonian haaksirikkoa tai neuvostosukellusveneen karilleajoa Tukholman saaristossa. Karmeita ajatuksia miehet nostattavat lukijansa mieleen muistuttaessaan, miten järjettömän paljon vaikkapa sotatarkoituksiin kehitettyjä myrkkykaasuja Itämereen on upotettu tai miten tarkasti nyky-Venäjä on kartoittanut Itämeren pohjaan upotettuja kaasuputkia ja tietoliikennekaapeleita.
Itämerestä ei todellakaan ole vieläkään rauhan mereksi, vaikka siitä on käytännössä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien jälkeen tullutkin Naton ikioma sisämeri.
.jpg)
***
Koska Itämeren alue on varsin laaja ja koska sen ympäristössä on vaikuttanut monenlaista valtiota ja toimijaa, Laukka ja Turunen joutuvat hyppimään aiheesta ja aikakaudesta toiseen vähän turhan usein. Ja kun kerrottavaa vaikkapa Katariina Suuresta tai Fredrik Suuresta riittää ja kun kaikesta pitää jotakin sanoa, sanominen jää enimmäkseen pintojen raapaisuksi.
Toisaalta: tämähän on tällaisen yhteenvetoteoksen tarkoituskin: muistuttaa lukijaansa siitä, mitä milloinkin on tapahtunut ja tarjota lähdeaineistossa lisää lukemista sille, joka haluaa tietää pikkuisen syvemmin.
Vähän turistiopasmaiseksi kirja kehittyy, kun kirjoittajat alkavat esitellä jokaisen Hansa-kaupungin yksi kerrallaan. Sivussa tai vajaassa he kertovat kunkin kaupungin tärkeimmät tapahtumat ja nykyiset nähtävyydet. Sangen moni niistä on päätynyt Unescon maailmanperintöluetteloon.
***
Voisi luulla, että kun Itämerta katsoo sen myrskyisän historian kautta ja kun näkökulma on sodissa ja taisteluissa ja kun tälläkin hetkellä meren pinnalla ja sen pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, kirjoittajat olisivat kovinkin pessimistisiä Itämeren tulevaisuutta pohtiessaan, mutta se luulo on väärä.
Itämeri on kirjoittajakaksikon mielestä mahdollisuuksien meri myös tulevaisuudessa. Se on ainutlaatuinen sisämeri, jonka merkitys on kuitenkin ja lopulta aina ymmärretty. Ainoa vain, kirjoittajat muistuttavat, että Itämeren rantakansojen pitäisi oppia hahmottamaan aikaa vastuun kautta eikä oman edun mukaan. Tuohon toivomukseen on syytä yhtyä.
Petri Laukka ja Ari Turunen: Paha meri. Itämeren myrskyisä historia. Aula & Co, 2024. 252 s.
Kommentit
Lähetä kommentti