Riippumaton tuumailija

Miina ja Lassi (Mäntylän isäntäpari), 1980-luku, öljy kankaalle. 150x120 cm. Kuva: Pekka Agarth Olen varmasti katsellut kaikki Kajaanin taidemuseon näyttelyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Töissä ollessani pääsin myös tutustumaan taiteilijoihin ja keräilijöihin, joiden töitä vanhan poliisilaitoksen taiten remontoituihin huoneisiin ripustettiin. Muutama niistä on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, ehkäpä kaikkein syvimmän edesmenneen Vexi Salmen kokoelma saksalaista ekspressionismia, jota natsit tuhosivat rappiotaiteena. Uusin jalat alta -kokemukseni on Niilo Hyttisen teosten näyttely, joka koostuu Hyttisen perikunnan taidemuseolle lahjoittamista 22 teoksesta. Niiden lisäksi museon varastossa on kahdeksan Hyttistä, joita ei tällä kertaa ole otettu mukaan. Miten kuvaisin teoksia? Ne ovat leikkisiä, vitsikkäitäkin. Jotkut niistä pohjautuvat Hyttisen lempikirjailijan teoksiin. Jotkut pysäyttävät julmuudellaan, ja jotkut viittaavat mainiosti taidehistorian kuuluisimpiin teoksiin. Yksi niist...

Paitsi että Karoliina Niskanen pääsee lentämään Korppu Leijonamielenä, hän tekee myös parhaan roolinsa Kajaanin teatterissa. Kuva: Minna Hyvönen. Jos olisin Korppu Leinojamieli ja näkisin ensimmäistä kertaa kaiken sen nykyaikaisen teatteritekniikan, jota Joel Härkösen ohjaamassa Veljeni Leijonamielessä käytetään, suustani pääsisi vain yksi sana: WAU! Tätäkö kaikkea, nostureita, lennätyslaitteita, videopaneeleja, halokaappi (onko se oikea termi mainiolle vempeleelle?) ja valtavasti ääntä ja valoa Kajaanin vanha ja kunnianarvoisa talo pitää nyt sisällään? Maistiaisiksi olemme toki saaneet sen pienen pyörivän näyttämön, mutta kaikki muu tekniikka yllättää kokeneenkin teatterinkatsojan. On täsmälleen oikein, että teatteri ajaa kaiken tekniikan sisään juuri Veljeni Leijonamielen tapaisessa näytelmässä. Olisi vaikea uskoa, että vaikkapa rappeutuneen Kirsikkapuiston Ranevskaja liitelisi menneen omaisuutensa yllä tai nousisi yhtäkkiä taivaaseen lavalle rakennetun talonsa takaneljänneksellä, m...

  Miksipä tämä ei voisi tapahtua vaikka Kajaanissa? Elin (Milla Kuikka) ja Agnes (Vera Veiskola) Lukas Moodyssonin Funcking Åmålin Kajaanin kaupunginteatterin versiossa. Kuva: Minna Hyvönen. Jos valtiovarainministeri Riikka Purra ehtisi kiireiltään katsomaan Kajaanin kaupunginteatterin kiertueelle tekemää Fucking Åmålia , hän saattaisi, siis ehkä jopa saattaisi ymmärtää, ettei teatteri ole eliittitaidetta, jota tavallinen persu ei voi koskaan ymmärtää.  Voisi hän toki miettiä, ettei tämä nyt niin osuvasti kasva kansallisromanttisen taiteen traditioon, mutta jos hän katsoisi esityksen ajatuksen kanssa, hän voisi, siis ehkä jopa voisi ymmärtää, miten ajankohtaisista asioista teatterissa puhutaan. Onhan ilmassa toki v-sanoja ihan jokaiseen tarpeeseen, mutta entä sitten? Niinhän nuoret taitavat nykyään puhua. Kun kuulin, että Kiia Laine on tarttunut yhteen 1990-luvun elokuvasuosikkiini, hirvistyin. Miten kukaan voi saavuttaa sitä, minkä ruotsalainen Lukas Moodysson ensimmäisellä...

Porotokkamme suuntasi kuin itsestään itsensä Kajaaninjoen hienoihin maisemiin. Kuva: Hanna Romo Ehkäpä teatterihistoriani merkillisin esitys tai oikeastaan performanssi on nyt koettu. Kiersin kolme tuntia Kajaania ihan muina poroina Toisissa tiloissa -kollektiivin tuottamassa Porosafarissa . Kajaaniin Porosafari tuli vieraaksi Kajaanin teatteriin . Kollektiivi itse kutsuu ympäristötaidepalkinnonkin vuonna 2011 saanutta safaria esitystaidetapahtumaksi. Sitä se toki onkin, mutta sillä tavalla, että tällä kertaa katsojat ovatkin esiintyjiä eli me parikymmentä mukaan ilmoittautunutta olimme porotokka, joka vaelsi pitkin kaupunkia laumaälyn vieminä. Toisissa tiloissa tarkoittaa sitä, että ihminen pannaan kokemaan ympäröivää maailmaa toisen elollisen olennon karvoihin. Porojen lisäksi kollektiivi on tehnyt vastaavanlaisen safarin susista ja sukeltanut korallien sekaan. Molemmat nähdään tulevaisuudessa Kajaanissa, ja esimerkiksi Porosafari toiseenkin kertaan. Tokkamme vaelsi rakennetussa ka...