Nyt mennään eikä meinata!
Paitsi että Karoliina Niskanen pääsee lentämään Korppu Leijonamielenä, hän tekee myös parhaan roolinsa Kajaanin teatterissa. Kuva: Minna Hyvönen.
Jos olisin Korppu Leinojamieli ja näkisin ensimmäistä kertaa kaiken sen nykyaikaisen teatteritekniikan, jota Joel Härkösen ohjaamassa Veljeni Leijonamielessä käytetään, suustani pääsisi vain yksi sana: WAU!
Tätäkö kaikkea, nostureita, lennätyslaitteita, videopaneeleja, halokaappi (onko se oikea termi mainiolle vempeleelle?) ja valtavasti ääntä ja valoa Kajaanin vanha ja kunnianarvoisa talo pitää nyt sisällään? Maistiaisiksi olemme toki saaneet sen pienen pyörivän näyttämön, mutta kaikki muu tekniikka yllättää kokeneenkin teatterinkatsojan.
On täsmälleen oikein, että teatteri ajaa kaiken tekniikan sisään juuri Veljeni Leijonamielen tapaisessa näytelmässä. Olisi vaikea uskoa, että vaikkapa rappeutuneen Kirsikkapuiston Ranevskaja liitelisi menneen omaisuutensa yllä tai nousisi yhtäkkiä taivaaseen lavalle rakennetun talonsa takaneljänneksellä, mutta tähän satuun tämä kaikki istuu niin, että ainakin katsomon pikkuväki haukkoi henkeään. Eikä tällaista ole varmasti nähnyt aiemmin moni varttuneempikaan ensi-iltayleisön edustaja.
Niinpä ennen kuin alan ruotia esitystä muuten, kiitoksen sanat on annettava ehdottomasti niin näyttelijöiden lennättäjille, Jouni Kivimäelle ja Ville Aunolalle kuin näyttämötekniikasta vastaavalle Mika Huttuselle ja näyttämömestari Harri Leinoselle. Lennätyskaluston teatteri on saanut lainaan Sorin Sirkuksesta.
Näyttää muuten siltä, että koko näyttämön väki on erityisen innoissaan uudesta tekniikasta. Niin paneutuvasti kaikki tekevät roolinsa.
Veljeni Leijonamieli on täynnä tekniikan ihmeitä, niin kuin nämäkin hevoset Rimma ja Fjalar, joilla Korppu (Karoliina Niskanen) ja Jonatan (Antti Hovilainen) karauttavat kohti vaarallista seikkailua. Kuva: Minna Hyvönen.
***
Astrid Lindgren julkaisi Veljeni Leijonamielen vuonna 1973 ja sai aikaan melkoisen keskustelun, eikä syyttä. Kirja käsittelee kuolemaa tavalla, joka ei voi olla koskettamatta ketään.
Tässä masennuksen ja mielenterveysongelmien ajassakin se on kaksoisitsemurhineen mitä tulenarinta asiaa. En ala tässä ruotia Lindgrenin motiiveja tai aikoinaan käytyjä keskusteluja, mutta jos tämä teksti ja tämä näytelmä onnistuvat antamaan tv-kuolemien vyöryyn tottuneille ihmisille edes jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä kuolema oikeasti on, niin hyvä niin.
Sen lisäksi itse kenenkin on tarpeellista pysähtyä näytelmän alun upeaan tulipaloon ja sitä seuraavaan sairaalakohtaukseen, jossa aikuiset puhuvat vakavasti sairaan Korpun (Karoliina Niskanen) yli ikään kuin häntä ei olisi ollenkaan olemassa. Aikuisille yhden perheen tragedia tarkoittaa vain somaa tositeeveen sukuista vaihtelua tylsään arkeen ennen lauantaisaunaa, kun taivasteltavaa on kerrankin tarjolla.
Veljeänsä pelastaessaan kuolleesta Jonatanista (Antti Hovilainen) tehdään ihmistä suurempi olento, jonka tarinan aikuisväki olisi toivonut säilyvän elossa sairaan pikkuveljensä sijaan. Ja sen he tekevät siksi, etteivät kerta kaikkiaan voi tietää tai ymmärtää, miten läheinen veljesten suhde on. Kukapa kuolemaansa odottavaa Korppua lohduttaisi, jos ei Jonatan, tai kukapa Jonatania auttaisi, jos ei pikkuveli.
Kuoleman lisäksi tarina pohtii pelkoa. "On rohkeutta myöntää, että pelottaa, ja tehdä oikeaksi kokemiaan asioita pelosta huolimatta", ohjaaja Härkönen kirjoittaa näytelmän käsiohjelmassa, ja on tietysti oikeassa.
Mutta: Jonatan ja Korppu oppivat elämään pelkonsa kanssa Nangijalassa, mutta miten käy vaikkapa tässä oikeassa maailmassa diktatuureissa eläville ihmisille? Pystymmekö koskaan ymmärtämään, millaista heidän elämänsä on? Onko meillä edes oikeutta vaatia rohkeutta ihmisiltä, jotka tyrannia on musertanut?
***
Aina valitettavan ajankohtaiseksi Lindgrenin tekstin tekee Tengil (Jukka Peltola), lohikäärme Katlan avulla naapurinsa alistanut hirmuhallitsija. Sen kummemmin Lindgren kuin Härkönenkään eivät pane Tengilin suuhun yhtään sanaa, sillä hänen lakeijansa puhuvat ja tekevät kaiken hänen puolestaan, etenkin, kun luvassa on viisitoista valkoista hevosta. Ja pettureita. Heitä löytyy aina.
Jonkinlaista hyrisevää tyytyväisyyttä katsoja saa siitä, miten pöljiksi Lindgren Tengilin suuret sotilaat Kaderin (Mika Silvennoinen) ja Vederin (Janne Kinnunen) kuvaa. Heistä ei ole veljeksille vastusta, mutta Ruusulaakson muureja vartioivasta Pertusta (Teija Töyry) on. Vapaustaistelijoiden ja Pertun väliset yhteenotot Härkönen on ohjannut videopelimaailmasta tutuiksi tulleiksi yksi vastaan yksi -taisteluiksi.
Pelien lisäksi Härkönen lainaa roimasti elokuvista. Sudet ovat kuin suoraan Tähtien sodista, jonne myös Orvarin (Mika Silvennoinen) valomiekka viittaa. Kertaalleen näyttämöllä nähtävä lohikäärme Katla muuttuu ainakin minun mielessäni Hayao Miyazakin Liikkuvaksi linnaksi ja kovin miyazakimainen hahmo on myös Ruusulaakson torilla Tengiliä hurraava valepukuinen Jonatan.
Kun pienellä porukalla tehdään suurta näytelmää, näyttelijät joutuvat tekemään useita rooleja, Heidi Syrjäkari jopa neljä, mutta niin mainiosti Tiina Siltala, Pirkko Paananen ja Sanna Peltola ovat heidät puvustaneet, etteivät tyypit mene kertaakaan sekaisin.
Yhdessä asiassa niin tekniikka kuin puvustuskin kuitenkin onnahtelevat: kypärien sisältä kuultaviksi tarkoitetuista särötetyistä puheista ei kaikistellen saa mitään selvää. Sen sijaan pitkin näytelmää kuultavat pienet, tarkasti ajoitetut bojoingit ja tsipsaukset nostavat hymyn huuleen ja hyrinän katsomoon.
Veljeni Leijonamieli on kuin tehty teatterin sisäänheittoesitykseksi, ja sellaisena sen on tarkoitus myös toimia. Leijonan veljekset on Kajaanin teatterin tämänvuotinen tarjous Taidetestaajiin. Parempaa vaihtoehtoa on aivan turha hakea.
Veljeni Leijonamieli
Ensi-ilta Kajaanin teatterissa 21.9.2024
Ohjaus: Joel Härkönen
Alkuperäisteos: Astrid Lindgren
Sovitus: Aleksander Mørk-Eidem
Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen
Näyttämöllä:
Perttu Hallikainen
Antti Hovilainen
Janne Kinnunen
Karoliina Niskanen
Jukka Peltola
Mika Silvennoinen
Heidi Syrjäkari
Teija Töyry
ja muusikko Valtteri Pääkkönen
Lavastus: Markku Hernetkoski
Valosuunnittelu: Jukka Laukkanen
Videosuunnittelu ja trailerit: Topi Lindh
Äänisuunnittelu: Juho Lukinmaa
Muusikko: Valtteri Pääkkönen
Pukusuunnittelu: Tiina Siltala
Mukana esityksen valmistamisessa GameCity Kajaani ja KAMK pelialan koulutus sekä VIS-tiimi.
Kommentit
Lähetä kommentti