Niilo Hyttinen on Kajaanin taidemuseon syksyn tähti
Olen varmasti katsellut kaikki Kajaanin taidemuseon näyttelyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Töissä ollessani pääsin myös tutustumaan taiteilijoihin ja keräilijöihin, joiden töitä vanhan poliisilaitoksen taiten remontoituihin huoneisiin ripustettiin. Muutama niistä on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, ehkäpä kaikkein syvimmän edesmenneen Vexi Salmen kokoelma saksalaista ekspressionismia, jota natsit tuhosivat rappiotaiteena.
Uusin jalat alta -kokemukseni on Niilo Hyttisen teosten näyttely, joka koostuu Hyttisen perikunnan taidemuseolle lahjoittamista 22 teoksesta. Niiden lisäksi museon varastossa on kahdeksan Hyttistä, joita ei tällä kertaa ole otettu mukaan.
Miten kuvaisin teoksia? Ne ovat leikkisiä, vitsikkäitäkin. Jotkut niistä pohjautuvat Hyttisen lempikirjailijan teoksiin. Jotkut pysäyttävät julmuudellaan, ja jotkut viittaavat mainiosti taidehistorian kuuluisimpiin teoksiin. Yksi niistä on 1980-luvulla maalattu Miina ja Lassi, jonka eteen oli aivan pakko pysähtyä. Hetkinen vain. Eikös tämä ole Grant Woodin American Gothicin sisarteos? Ja onhan se, ainakin minun ja näyttelystä julkaistuun mainioon kirjaan Niilo Hyttinen, Ihmisen kuvaaja artikkelin tehneen Laura Nissisen mielestä.
No katsokaa itse. Vakavahkoilmeinen ikääntynyt pariskunta uuninsa edessä on kuin toisinto Woodin heinähankoon latonsa edessä nojaavasta amerikkalaispariskunnasta, mutta mikä tärkeintä, pop-taiteilija Hyttinen ei kopioi, vaan lataa teokseensa aivan uusia tasoja viittaamalla kaikkien tuntemaan maalaukseen, mutta sijoittamalla sen kotoisan leivinuunin eteen.
Samaa kierrätyksen ideaa Hyttinen toteuttaa näyttelyn ainoassa veistoksessa Käytännöllinen suunnitelma valtiomiespatsasstandardiksi (1995), jossa, niin kuin oikeassa keisarien Roomassa, valmiina on tuhdin oloinen valtiomiesvartalo, jonka pää voidaan vaihtaa hallitsijan vaihtuessa. Uusien päiden aihiotkin ovat jo valmiina.
***
Pakolainen, 1993, akryyli ja peili. 160x125 cm. Kuva: Pekka Agarth
Yksi näyttelyn järkyttävimmistä teoksista on peiliteos Pakolainen (1995), jossa nuori nainen, tyttönen oikeastaan seisoo valuttamassaan kuukautisveressä niin, että peiliin maalattua kuvaa tarkasteleva katsoja asettuu ikään kuin itsestään pakolaistytön taakse, osaksi pakolaisen todellisuutta. Ja tämän Hyttinen maalasi jo kolme vuosikymmentä sitten, ennen kuin pakolaisongelmaa oli edes huomattu.
Peiliteokset eivät ole Hyttisen keksimiä, mutta se, miten tehokkaasti hän käyttää tässä heijastusta, on ylivoimaista.
Heijastuksella Hyttinen leikkii myös ystävästään kuvanveistäjä Tapio Junnosta maalaamassaan teoksessa (Heijastus, Tapio Junno, 1981). Junnohan kertoo itse törmänneensä joskus kevättalvisena aurinkoisena päivänä niin kirkkaaseen valoon, ettei nähnyt vastaantulevan ihmisen kasvoja. Tästä kokemuksesta syntyivät sitten Junnon häikäistyneet, joista yksi seisoo Kaukametsän salin lämpiön portaissa.
Se, miten hyvin Hyttinen piirsi ja leikki valoilla ja varjoilla, käy ilmi vaikkapa kaksoiskuvasta Autopakettitarjous 1 ja 2 matkustajineen (1996).
Miestä ja naista, Leonardo da Vincin Vitruviuksen miehen mukaan maalattua kaksiosaista teosta hän valmisteli liki vuosikymmenen ajan (1984-1993), mutta teoksella on kokoakin kaksi kertaa neljä metriä.
***
Taidemuseo nimittää Hyttistä ihmisen kuvaajaksi, ja määritelmä on harvinaisen osuva. Vaikka hän maalaisi hanskoja tai timpuria, kaikki lähtee ihmisistä, vaikka kuva ja tarina olisi kuinka karu. Tulevaisuus käsissämme (1981) kertoo kolmen seinälle rukkasten tapaan nostetun nuoren tarinan. Huone neljälle (1989-1996) puolestaan tuntuu ottavan kantaa asunnottomuuteen.
Eniten riemua Hyttinen repii Pentti Haanpään novellista Pätsi, kämppien taiteilija. Hyttinen kehittää edelleen Haanpään tarinaa tukkikämppiä kiertäneestä ja naamaansa vääntelemällä itseään elättäneestä Pätsistä. Hyttinen on maalannut ja valokuvannut joukon sekatekniikkatöitä, jotka ovat saaneet yksinkertaisen nimen Naamaliikkeitä (1998-2000) ja järjestysnumeron nimensä perään. Niihin hän on kuvannut sekä itseään että vähän totisempaa nuorta miestä ja keski-ikäistä, joka olisi ilman muuta sijoittunut mitaleille, jos naamaliikkeistä kilpailtaisiin olympialaistasolla.
Yksi näyttelyn töistä, raamatullisen nimen saanut Isäni talossa on monta asuinsijaa (1992), vaatii pidempää perehtymistä kuin näyttelyn muut teokset. Hyttinen on maalannut kolmiosaiselle siniselle pohjalle 49 kasvokuvaa. Ovelasti hän on raamittanut jokaisen kuvan puolittain maalaamalla niin, että katsoja alkaa välittömästi yhdistellä kasvoja toisiinsa, sillä niiden täytyy olla, näin ainakin minä niitä katsoin, peräisin samoista, isoista kuvista.
Ehkä ne eivät ole sitä, mutta pienet ihmiset suurta sinistä vasten alkavat kertoa tarinoita, joita ehkä vain Hyttinen on kuvia maalatessaan kuullut. Onneksi meillä on mahdollisuus laatia niistä aivan omat ihmisen kokoiset tarinamme.
Kajaanin taidemuseo: Niilo Hyttinen, Ihmisen kuvaaja. Avoinna 24.11. asti.
Näyttelyn yhteydessä on julkaistu samanniminen näyttelykirja, johon ovat kirjoittaneet artikkelit Pirjo Immonen, Laura Nissinen ja Ulla Härkönen. Lisäksi kirjassa on Niilo Hyttisen puolison Helena Hyttisen ja heidän lastensa Arttu Hyttisen ja Laura Hyttisen muistelmia taiteilijaaviomiehestä ja -isästä.
Kommentit
Lähetä kommentti