Anni Kytömäen Mirabilis on ihmeellinen kirja
Anni Kytömäki on julkaissut uransa aikana neljä romaania, jotka kaikki vievät lukijansa paikkoihin ja ajatuksiin, joita ei tiennyt edes olevan olemassa.
Ne ovat laajoja ja laveita kertomuksia pienistä ihmisistä.
Ne ovat täynnä tarkkaa luonnonkuvausta.
Ne leikittelevät mahdottomuuksilla, kuten vaikkapa metamorfoosilla.
Ne katsovat tarkkaan yhteiskuntaa ja aikaa, jota kuvaavat. Ja ne ovat aina ihmisen puolella, mutta vain sellaisen ihmisen, joka ymmärtää itsensä osaksi luontoa, ei sen herraksi, vaan sen osaksi.
Tätä kaikkea ovat olleet niin Kytömäen esikoisromaani Kultarinta (2014), sitä seurannut Kivitasku (2017) kuin vuonna 2020 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Margarita.
Niinpä oli riemun, mutta myös pienen pelon hetki tarttua tänä syksynä ilmestyneeseen Mirabilikseen. Mitä se toisi tullessaan? Mitä kaikkea aikaisemmista romaaneista Kytömäki kirjoittaisi mukaan? Mitä uutta hän kehittäisi? Millaiseen maailmaan hän uutuutensa tarinat - kyllä vain, tarinat, sillä niitä Kytömäen romaaneissa on aina monia - sijoittaisi?
Mirabiliksen aikakaari on satoja vuosia ja maantieteellisesti se seikkailee melkeinpä kaikkialla maapallolla Antarktista lukuunottamatta. Tarinan päähenkilöinä ovat jälleen naiset, Iso-Riikka, joka matkaa Amurinmaahan, ja siellä syntynyt Ella, joka ryhtyy Suomeen palattuaan kaksoisveljensä Artturin kanssa sirkustaiteilijaksi. Hiipiipä siellä myös Amurin tiikeri, jota paikalliset kutsuvat ambaksi.
Kaiken taustalla vanha maailma räjähtelee kappaleiksi. Jumala ei olekaan luonut ketään miksikään, vaan lajit ovat kehittyneet aivan niin kuin evoluutioteoria meille nykyisin kertoo. Ihminen puolestaan on tuhonnut lajin toisensa jälkeen ahneuksissaan, ja tästä Kytömäki nostaa esiin kaksi vaikuttavaa eläintä, Stellerin merilehmän ja tässä kirjassa sitäkin tärkeämmäksi kasvavan merimetson sukulaisen Pallasin kormorantin.
***
On oikeastaan merkillistä, miten moni suomalaiskirjailija on viime vuosina tarttunut saksalaiseen, Venäjällä nuorena menehtyneeseen tutkimusmatkailija Georg Wilhelm Stelleriin (1709-1746). Hänestä ovat aiemmin kirjoittaneet Aura Koivisto ja viime vuonna Iida Turpeinen, jonka romaani Elolliset on mielestäni edelleenkin edellisvuoden ehdottomasti paras kirja.
Onpa Steller kiinnostanut myös muita kirjailijoita, joista minulle läheisin on armoitettu esseisti ja maailmantarkkailija W.G. Sebald, jonka perusruno Luonnon mukaan kulkee Stellerin jäljissä aina Beringin saarelle ja puolimatkaan takaisin.
Mikä näitä kaikkia kirjailijoita sitten kiinnostaa Stellerissä?
Se, miten tämä Vitus Beringin epäonniselle tutkimusmatkalle osallistunut luonnontieteilijä onnistui haaksirikon jälkeen pelastautumaan syrjäiselle saarelle, jossa elivät maailman ainoat sittemmin Stellerin merilehmän nimen saaneet jättiläiset, ja miten saarelle näin löytäneet metsästäjät teurastivat koko merilehmäpopulaation 27 vuodessa, niin että uljaista eläimistä on jäljellä vain muutama luuranko, joista yksi muuten Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä.
Mirabiliksen aikakausi, 1800-luvun loppupuolisko ja vuosisadan vaihde, ovat tieteellisesti merkittävää aikaa muutenkin. Etenkin Turpeinen kuvaa loistavasti sitä tieteellisen paradigman murrosta, joka tuolloin järisytti ihmismieliä. Paradigmahan on tieteenfilosofin Thomas Kuhnin luoma käsite, joka kuvaa sitä, miten tiede ei kehitykään tasaisesti, vaan ottaa välillä valtavia harppauksia kohti uusia tapoja nähdä maailma.
Mirabiliksessakin tuo tausta on selvästi näkyvissä, mutta vielä tiukemmin Kytömäki käy niiden ajatusten kimppuun, jotka tuossa ajassa pitivät itsestään selvinä, ettei naisista ole tieteentekijöiksi. No, eihän Mirabellana sirkusta tekevä Ella yritäkään olla tiedenainen, mutta silti hän innostaa kirjan ainoaa oikeasti elänyttä hahmoa, tutkija Leonhard Stejnegeriä jatkamaan työtään, sillä niin Ella kuin Stejnegerkin ovat kuoleman merkitsemiä ihmisiä ja siksi he ymmärtävät toisiaan paremmin kuin kukaan muu.
***
Ella, samoin kuin hänen Pietarin ratatöissä miehetkin painavien kantamusten raahaamisessa voittanut äitinsä Riikka, ovat naisia, jotka itse päättävät, mitä tekevät elämällään, ottavat riskejä, joita ilman eivät tunne olevansa elossa, ryhtyvät suhteisiin, joilla täyttävät kosmisen yksinäisyyden tunteitaan, ja päättävät lopulta, ettei maailmassa ole yhtään miestä, joka heitä alistaisi.
Riikan valinta Kultarinnasta tuttuine metamorfooseineen on käsittämättömän hurja, mutta ei Ellakaan pelkää, jos entisestä pois pääseminen vaatii vaikka vuorten läpi porautumista.
Vastapareina äidillä ja tyttärellä on tietysti kaksi miestä, äidin Keiju-Daniel, joka ymmärtää aikojen muutoksen, ja Ellan paroni Falkenhöjd, joka on niin menneen maailmansa lumoissa, että luulee sen jatkuvan ikuisesti ja että niin luonnonvarat kuin muut ihmisetkin ovat hänen yksityistä omaisuuttaan.
Margaritan nimen Kytömäki nappasi jokihelmisimpukoilta, mutta mistä tuleekaan Mirabilis? Kun luet romaanin, niin tiedät, mutta sen voin toki paljastaa, että tässäkin Kytömäki on uskollinen jo keksimälleen tavalle nimetä suurenmoiset romaaninsa. Erityiskiitos kirjan loppuun kerätystä kirjaluettelosta, josta Kytömäki kertoo ammentaneensa "tietoa ja/tai puhtia suunnistaessani fiktion rannattomalla merellä".
Ja loppuun veikkaus: toinen Finlandia-voitto? Miksipä ei.
Anni Kytömäki: Mirabilis. Gummerus, 2024. 688 s.
Kommentit
Lähetä kommentti