Tyyliä on, mutta kestääkö ajatus?
Tommi Kinnunen pysyttäytyy itselleen tutuissa maisemissa ja kuvissa uusimmassa romaanissaan Kaarna. Tällä kertaa hän kertoo koillismaalaisen perheen tragedian, joka ainakin Kinnusen mielestä alkaa, kun perheen äiti Laina joutuu neuvostopartisaanien vangiksi ja kokee varsin kovia.
Romaanin nykyhetkessä eletään aikaa, kun Laina makaa tiedottomana ja muistamattomana sairaalassa. Sairaalavuoteen äärelle kokoontuvat Lainan lapset, äitinsä kanssa kotitilalle jäänyt aura-autonkuljettaja Martti sekä etelään ahdistavista kotiympyröistä karanneet tyttäret Eeva ja Maija.
Eeva ja Maija ovat eläneet täyttä elämää perheineen ja avioeroineen ja muine vastuksineen, kun taas Martti on siskosten mielestä hukannut elämänsä täysin tyhjään kairaa kierrellessään ja äitiään autellessaan.
Äiti Laina näyttäytyykin aikuisten tyttärien mielestä vain vastenmielisenä, kiukkuisena ja pahantahtoisena naisena, inhottavana akkana, joka ei kaihtanut käydä käsiksi tyttöihinsä, kun jostakin pienestä silmittömästi suuttui. Martille hän on aina osannut olla ihmisiksi, eikä kukaan oikein tiedä, miksi.
***
Kinnunen pysyy uskollisena ajatukselleen, jonka mukaan sota pirstoi siihen joutuneiden mielet. Ei katunut kertovansa -romaanissa ajatus on hyvinkin ymmärrettävä, mutta Kaarnassa kaikki kurjuus, Lainan äkkipäisyys ja hänen toisen miehensä Antin hillitön ryyppääminen tulevat kuin tyhjästä, tai oikeammin, meidän lukijoiden pitäisi ymmärtää, että sota juottaa Anttia ja kiduttaa Lainaa vielä vuosia sodan jälkeenkin.
Lainan ja Antin hyppy suhteellisen seesteisestä sodanjälkeisen jällenrakennuksen auvoisista ajoista oksennuksen makuiseen seuraavaan vaiheeseen kuitenkin ontuu.
On toki niin, että sota särki ihmisiä, kuten vaikkapa Ville Kivimäki on ansiokkaasti kuvannut, mutta toisenlaistakin tutkimusta on tehty, viimeksi Jenni Kirves, jonka käsityksen mukaan suurin osa sotaan joutuneista pelastui karmeilta jälkiseuraamuksilta ennen kaikkea kovan työn ja unelmien avulla. Pienten jalkojen tapsuttelu uuden pirtin lattialla oli näky, joka todisti sodan kokeneille sen, että elämä voittaa sittenkin.
En toki väitä, etteikö Kinnusen kuvaamia perhehelvettejä olisi olemassa, mutta rohkenen epäillä, että niiden syntymisen syyt ovat huomattavasti monimutkaisempia kuin Kaarnassa kuvataan.
***
Rakenteeltaan Kaarna liikkuu kahdessa ajassa, parissa päivässä, kun sisarukset kokoontuvat odottamaan äitinsä kuolemaa, ja Lainan tarinassa, jota Kinnunen kerii auki takaperoisesti tästä ajasta taaksepäin. Sen Kinnunen kuitenkin kertoo heti muutamalla sanalla ja lauseella, että menneeseen, kohti partisaanien rikoksia tässä kuljetaan.
Kirjansa taustoja Kinnunen avaa sivun mittaisilla jälkisanoilla ja kartalla niistä iskuista, joita neuvostosotilaat itärajalle jatkosodan aikaan tekivät.
Mukana on myös autenttinen kirje, jollaisia partisaanien mukanaan vieneiden sukulaiset saivat Suomen viranomaisilta, kun yrittivät selvittää uhrien kohtaloita. Mitään ei tietenkään ollut neuvosto-osapuolen mielestä tapahtunut, eivätkä urheat puna-armeijan sotilaat koskaan murhanneet tai kaapanneet rajan pinnan siviileitä. Ja tähän on meidän Suomessa edelleenkin tyydyttävä.
Toisaalta on myös niin, ettei romaanin Lainakaan ole koskaan kertonut kenellekään, mitä hänelle partisaanien vankina oikein tapahtui, ja koska hän ei kerro eikä puhu, kaikki koteloituu hänen sisäänsä, tai niin kuin Kinnunen kaarnan metaforaa käyttää, peittyy kilpikaarnan alle.
Kinnunen ei muuten ole ensimmäinen suomalaiskirjailija, joka hyödyntää kaarnaa. Kajaanin teatterissa aikoinaan vaikuttanut kirjailija ja dramaturgi Anna Krogerus on kirjoittanut samannimisen näytelmän, jonka nuoret harrastajat toteuttivat vuosikymmen sitten myös Kajaanissa. Tavoittamattomiin häviämisestä siinäkin on kysymys.
Pieni ärsyttävä yksityiskohta: Kinnunen mainitsee Kaarnassa useaan otteeseen Neljän tien risteyksen, joka on hänen mainion esikoisromaaninsa nimi. Tässä tarinassa risteys on konkreettisesti risteys, eikä tietenkään kirjan nimi, mutta silti.
Aivan romaanin lopussa on pieni häivähdys toivoa. Kun märkivä hammas on pois, suukin voi vetäytyä hymyyn.
Tommi Kinnunen: Kaarna. WSOY, 2024. 206 s.
Kommentit
Lähetä kommentti