Elämästä ei selviä hengissä, vaikka ihminen on kokeillut melkein kaikkea mahdollista
Edes kukaan maailman mahtavista ei ole tähän päivään mennessä onnistunut väistämään kuolemaansa. Ei kukaan. Ei edes yksi aikansa mahtavimmista miehistä, Kiinan ensimmäinen keisari Qin Shi Huangdi, vaikka pani koko valtavan valtakuntansa virkamiehistön ja alamaisensa etsimään ikuisen elämän salaisuutta parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua.
Hän sai kyllä aikaan terrakottasotureina tunnetun muinaismuiston, jossa kahdeksantuhatta maasta muotoiltua sotilasta ja satoja hevosia vartioi mausoleumiin säilötyn keisarin ikuista unta.
Mesopotamiassa elänyt Gilgamesh yritti samaa tulevaa kuolemaansa säikähtäen ja 2500 vuotta ennen kiinalaista kollegaansa. Kuolemattomuutta ei hänkään yksilöllisenä kokemuksena löytänyt, mutta hänen ponnistelunsa jättivät jälkeensä ihmiskunnan kannalta jotakin paljon upeampaa, Gilgamesh-eepoksen.
Sitten meillä on tietysti sveitsiläinen alkemisti ja lääkäri Paracelsus, joka yritti samaa viisisataa vuotta sitten. Ja kaikki ne sadat ja tuhannet tutkijat ja humpuukimaakarit, jotka tekevät tässä ajassa kaikkensa venyttääkseen ihmisen elinikää aina tällä hetkellä sen teoreettiseksi päätepisteeksi laskettuun 120 vuoteen ja jos mahdollista, siitäkin yli.
Tästä kaikesta ja omasta suhteestaan kuolemaan ja sen pelkoon kertoo kirjailija ja filosofian tohtori Tiina Raevaara äärimmäisen mielenkiintoisessa kirjassaan Ikuisen elämän lyhyt historia (Like 2024).
***
Raevaara kertoo kirjassaan, missä tilanteessa hän tajusi konkreettisesti elämänsä rajallisuuden. Hän oli lapsineen ja koirineen liikkeellä autollaan, ryhmittäytyi keskiviivan viereen kääntyäkseen vasemmalle, mutta joutui odottamaan, sillä vastaan tuli loppumattoman tuntuinen autojono. Yhtäkkiä hän tajusi, että yksi hänen perässään tulleista autoista ei huomannutkaan hänen aikeitaan, eikä kolaria voinut mitenkään välttää, edes varoitushuuto lapsille ei ehtinyt kajahtaa, kun peräänajo oli tosiasia.
En yhtään epäile Raevaaran tunteita enkä kirjan lähtötilannetta, mutta kirjailija tekee kuitenkin lukijoilleen selväksi, että on hän pohtinut pitkää ja tervettä elämää muulloinkin. Sen todistavat Raevaaran jokaisen kappaleen alkuun kirjaamat juuri sen luvun valmistumispäivän kuntoilutiedot, niin anturien antamat kuin itse lasketut.
Raevaara käy läpi melkoisen määrän aina kulloinkin tieteen suuriksi keksinnöiksi luultuja, mutta sittemmin turhiksi toiveiksi osoittautuneita asioita. Telomeeriuskovaiset saavat huutia, mutta niin saavat antioksidantteihin hurahtaneet. Ihmisen keho kun on niin merkillinen kokonaisuus, että - ja tämän olen kuullut muualta - jos onnistuisimme jatkamaan kromosomien päitä suojaavia telomeereja, sairastuisimme kuitenkin syöpään.
Antioksidanttikokeita, joilla on yritetty mm. estää tupakoivien keuhkosyöpien syntyä, on puolestaan luovuttu vähin äänin, kun huomattiin, että ylenmääräinen antioksidanttiryöpytys saattaakin itsessään lisätä keuhkosyöpien todennäköisyyttä.
***
En voi sille mitään, että ne tutkijat ja ne ikuisen elämän säilömiskokeilut, joita Raevaara kertaa mainiossa kirjassaan, johtavat ainakin minun ajatukseni takaisin Paracelsukseen. Samanlaisia touhuja tälläkin hetkellä harrastetaan vaikkapa laitoksissa, jotka syväjäädyttävät vainajat niin, että joskus tulevaisuudessa heidät voitaisiin herättää takaisin eloon.
Näitä syväjäädytettyjä on jo nyt tuhansia, mutta vastoin urbaanihuhua Walt Disney ei ole heidän joukossaan.
Sitten ovat nämä ajattelijat, jotka Elon Muskin tavoin uskovat, että ihmisen tietoisuus voidaan kytkeä jollakin tavalla tietokoneeseen. Siellä sitten vaikkapa minun tajuntani sykkisi täältä ikuisuuteen ilman, että minulla olisi kehoa, joka, niin ainakin tällä hetkellä ajattelen, on kaikkine puutteineen ja vikoineen tärkeä ja mainio osa kokonaisuuttani.
Sitä paitsi vaikka ihmiskunta onnistuisikin saavuttamaan ikuisen elämän joillekin jäsenilleen, keitä he sitten olisivat? Rikkaita valkoisia miehiä, Raevaara vastaa itse kysymykseensä, joka on oikeasti eettisesti äärimmäisen tärkeä.
***
Kirjansa lopussa Raevaara pohtii ikuisen elämän etiikkaa terävästi. Millaiseksi ihminen muuttuu, jos hänet onnistutaan säästämään kuolemalta teknologian ja lääketieteen kehityksen avulla? Miten tällä tavalla monimuotoistunut ihmisyys vaikuttaisi etiikkaan ja lainsäädäntöön? Millaisia oikeuksia kryosäilötyillä ruumiilla olisi?
Entä millaiseksi muuttuisi ihmisen rooli biosfäärissä? Paljonhan ihminen on tuhonnut ja vielä enemmän näyttää haluavan tuhota, mutta meillä on ainakin periaatteessa mahdollisuus korjata aiheuttamamme vahingot. Ihan toiseen suuntaan vetää tietysti jo pyrkimys pidentää ihmisen elinikää.
Raevaaran suurin haave on, että oppisimme elämään toisiamme ja elonkehää varten. Hänen perustelunsa on loppujen lopuksi kovin yksinkertainen: "Me kuolemme. Minä kuolen, sinä kuolet. Tämä loppuu."
Merkillistä on mielestäni se, miten selvänä hyväksymme Juice Leskisen toteamuksen, ettei elämästä selviä hengissä ja kuinka paljon kuitenkin käytämme energiaa ja luonnonvaroja yritykseen kiertää tuo lopullinen totuus.
Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia. Kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan. Like 2024. 318 s.
Kommentit
Lähetä kommentti