Murakami luo hienon synteesin aikaisemmasta tuotannostaan

Japanilaismestari Haruki Murakami, jos kuka, ansaitsisi tuotannostaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon pelkästään uusimmalla romaanillaan. Kuva: Elena Siebert.

Haruki Murakamin viimeiseksi suomennetun romaanin Kaupunki ja sen epävakaa muuri lopussa on yllätys. Japanilaismestari kirjoittaa teokseensa jälkikirjoituksen, jollaista en ole koskaan ennen hänen huomanneen kirjoittavan.

Ei. Älkää peljätkö, Murakami ei selitä tai avaa tai anna tulkintaohjeita Kaupunkiin, kunpahan vain kertoo, miten romaani on syntynyt, ja siinä on oikeasti kertomista. Romaanin pohjana on Murakamin nuoruudessaan kirjoittama tätä tekstiä lyhyempi, mutta samoissa maisemissa liikkuva kertomus, johon hän ei itse ole ollut koskaan tyytyväinen. 

Niinpä nyt, vuosikymmenien kypsyttelyn jälkeen, tarina nousee uudestaan Murakamin mieleen, ja mies ottaa ja viimeistelee sen hienoksi romaaniksi. En tiedä, ymmärtääkö kirjailija itse romaaninsa niin kuin minä sen ymmärrän. Siellä jossakin Murakamin mielen sopukoissa kypsyessään Kaupunki onkin kasvanut synteesiksi siitä, mitä hän on aikaisemmin kirjoittanut, mutta minäpä yritän avata ajatustani lisää.

Tammen keltaisessa kirjastossa ilmestyneen romaanin kansi on Jussi Kaakisen käsialaa.

                                                                       ***

Kaupunki ja sen epävakaa muuri sijoittuu suoraan samaan maailmaan kuin Maailmanloppu ja ihmemaa (julkaisuvuosi Japanissa 1985 ja Suomessa 2015), samaan merkilliseen kaupunkiin, johon ei noin vain mennäkään puhumattakaan, että yksisarvisten, viisarittoman kellotapulin ja unia varastoivan kirjaston maailmasta lähdettäisiin pois, kun siltä alkaa tuntua.

Mutta sekään ei ole tässä tapauksessa muuta kuin jo valmiiksi luotu mainio miljöö, jonka avulla Murakami saattaa viedä lukijansa takaisin aikaisempien tarinoidensa maailmoihin ja ajatuksiin.

Tämän kirjan mies kertoo onnettomasti päättyvän nuoruutensa rakkaustarinan kuin Norvegian Woodissa (1987, 2012) ikään. Se sijoittuu tärkeiltä osiltaan kirjastoon aivan kuten Kafka rannalla (2002, 2009), siinä matkataan muihin maailmoihin samaan tapaan kuoppien ja maanalaisten käytävien kautta kuin vaikkapa Komtuurin surmassa (2017, 2018) tai Vieterilintukronikoissa (1994-1995, 2021) ja kaikessa soi baariakin aikoinaan pitäneelle Murakamille niin tärkeä jazz, jota yksikseen kahvilassa istuskeleva mies kuuntelee teoksessa Miehiä ilman naisia (2014, 2016).

Ja kaiken sen, mitä Kaupungissa nyt tapahtuu, mahdollistavat osaltaan pienten aikasiirtymien rakentamat rinnakkaiset maailmat aivan kuten 1Q84:ssä (2009-2010, 2013).

Mikään edellä kirjoittamastani ei tarkoita, että väittäisin, että Murakami kopioi itseään, en todellakaan. Sen sijaan hän on täydellisen uskollinen omalle ihmiskuvalleen. Kaikissa kirjoissaan hän kuvaa  kosmista yksinäisyyttä kokevaa ja sitä vastaan epätoivoista kamppailua käyvää ihmistä, joka on pääsemättömissä sopeutumisongelmiensa kanssa arjessa, johon jokainen meistä on juuttunut.

Karkaavat unelmat, muistot ja jopa aaveet kiinnittävät Murakamin sankarit lopulta, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, itseensä. Mikään tässä maailmassa ei ole niin merkillistä kuin ihminen ja hänen olemisensa, eksistenssinsä, josta kaikki muu kumpuaa.

                                                                               ***

Yllättävää kyllä, Murakami tunnustaa oman kirjallisen kotinsa yhdessä kiinnostavassa keskustelussa, jota tämän teoksen kirjastonjohtajasankari käy kahvilaa pitävän, yhtä yksinäisen naisen kanssa. Keskustelu kääntyy kuin itsestään Gabriel García Márqueziin ja tämän romaaniin Rakkautta koleran aikaan (suomennettu 1985).

Kirjallisuuskeskustelua käyvä kaksikko tunnustautuu paitsi Márquezin teoksen ystäviksi, myös ylipäätään maagiseksi realismiksi kutsutun kirjallisuusgenren luovien maailmoiden hengittäjäksi. Ja sitähän Murakami juuri on, maaginen realisti, jonka ei tarvitse pohtia maallisen elämämme esteitä, kun alkaa purkaa ihmistensä sisäisiä maailmoja ja niiden rakenteita: olevinaan tiiviitä ja läpipääsemättömiä, mutta kuitenkin jatkuvasti muuttuvia kuten kaupungin kahdeksan metriä korkea muuri.

Varmaan tästä kaikesta johtuu, että kun alan lukea Murakamia, minulle käy kummallisesti: uppoudun tarinoihin koko mielelläni, mutta samaan aikaan havaitsen samanlaisia vaaroja kuin Murakamin sankarit havaitsevat. Nytkin jouduin miettimään eksistenssiäni ja sen ongelmia tiiviimmin kuin pitkään aikaan. Ei aivan helppoa, mutta äärimmäisen antoisaa.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Suomentanut: Antti Valkama. Tammi 2024. 585 s.