Parasta juuri nyt: Viimeiset hitaat
Tuskin olisi Kajaanin marraskuinen Räntä-festivaali voinut alkaa komeammin ja koskettavammin kuin Routa Companyn, Zodiacin - Uuden Tanssin Keskuksen ja Lauman Liike ry:n yhteistuotannolla Viimeiset hitaat.
Koreografi ja ohjaaja Sari Palmgren yllätti jälleen katsojansa sellaisella ilotulitusherkkyysmyrskyllä, ettei paremmasta väliä. Tuska maailman tilasta ja nostalginen katse menneeseen nuoruuteen yhdistyivät tunnin esityksessä niin upeasti, että ymmärtävätköhän itse tekijätkään, mitä tulivat tehneeksi? No. Varmasti ymmärtävät, mutta muutama sana aivan muusta ennen kuin alan purkaa tuntojani.
Hyppään hetkeksi kirjallisuuden tutkimukseen. Kirjallisuudentutkija ja esseisti Merete Mazzarella kertoo uusimmassa kirjassaan Luottamisen taito. Rakkaudesta ja muista tunteista, miten nuorta kirjallisuuden ystävää ja tulevaa tutkijaa rajoitettiin aivan opintojen alussa.
Amerikkalaiset William Wimsatt ja Monroe Beardsley julkaisivat vuonna 1949 kirjan, jossa he lanseerasivat termin affektiharha, mikä kääntyy suomeksi kutakuinkin tunteista johtuvaksi virhepäätelmäksi. Ja niin vain kävi, että kaksikko sai innokkaita seuraajia ympäri maailman. Kirjallisuutta, niin Mazzarellallekin opetettiin, ei saanut lähestyä tunteella, vaan teosten muotoa ja rakennetta on vain tarkasteltava viileän etäisesti.
En ole yhdessäkään kritiikissäni koskaan toteuttanut tuota viileän etäistä tapaa tarkastella kulloistakin käsiini tai silmiini sattunutta teosta, vaan olen sukeltanut niihin aina tunne edellä. En edes osaisi sanoa mitään vaikkapa Viimeisten hitaiden liikekielestä tai rakenteesta, jos minun pitäisi yrittää välttää affektiharhaa. Siksi syöksyn Palmgrenin ja työryhmän yhdessä luomaan teokseen tarkkailemalla, millaisia tunteita lavan villi viisikko saa minussa aikaan.
Ja niitähän se saa. Ja paljon.
.jpg)
***
Ymmärrän täysin, kun Palmgren kirjoittaa teosesitteessä pyrkivänsä kuvaamaan paitsi meille jokaiselle, tai ainakin melkein jokaiselle, niin tärkeitä tanssilattiakohtaamisia, myös luontokatoa. Niin. Luit aivan oikein, luontokatoa, tuota vääjäämätöntä prosessia, jota nopeutamme kaiken aikaa tajuamatta, että myös meidän ihmisten elämän aikana solmimat suhteet muodostavat monimuotoisen rihmaston, ja se rihmasto, näin Palmgren ajattelee, on keho ilman äärirajoja.
Toinenkin, kirjallinen allegoria ihmiskunnan nykymenosta istuu tähän kaikkeen. Istumme, niin kuin edesmennyt Matti Wuori aikoinaan kirjoitti, Titanicin kansituoleilla ymmärtämättä, että kohta rysähtää, ja lopullisesti.
Miten Viimeiset hitaat sitten pystyy vastaamaan tähän huutoon? Viemällä katsojansa viime vuosituhannen puolelle, kattoon ripustettujen cd-levyjen välkkeeseen ja korvat ja kehon täyttävään hakkaavaan biittiin, joka joskus, silloin tällöin hidastuu sen verran, että ehdimme, tanssijat ja me, hengähtää ja hiukan rauhoittua.
***
Viimeisten hitaiden esitys alkaa itse asiassa jo naulakolta ja Seminaarin Taidekampuksen kahvilasta. Ensimmäinen näky ovat diskopallojen tilan seinille ja kattoon heijastamat liikkuvat, värikkäät valopisteet. Näyttämön Teo Lanerva on suunnitellut yksinkertaiseksi. Katossa roikkuvat sadat cd-levyt pyörivät tanssijoiden liikkeen mukana ja silloin tällöin, aivan kuin tulevaisuuden meiltä piilottaen, teatterisavukone työtää salin täyteen sumua, ettemme näkisi.
Tämän kaiken keskellä tanssijat, Krista-Julia Arppo, Minna Kaaronen, Olli Lautiola, Kaisa Niemi ja Alina Sakko kiitävät sylistä toiseen, kiipeilevät toistensa hartioille, rakentavat kahdesta ihmisestä yksiä, mutta nelikätisiä, -jalkaisia ja kaksipäisiä olentoja, niitä rihmastoja, joita Palmgren näkee kaikkialla.
Välillä tanssijoiden vauhti on niin hurja, että ainakin etupenkkiläiset vetäytyvät kaiken varalta niin taakse kuin vain voivat, etteivät jäisi tanssijoiden jalkoihin. Välillä meno rauhoittuu, kun tanssijat hakevat tukea seinistä ja toisistaan. Ja onhan mukana myös se viimeinen hidas, kun kaksi humaltunutta tanssijaa ajattelee, että yhdessä on helpompi pysyä pystyssä kuin vain yksin, ja oikeinpa päättelevätkin.
Lavalla viisikko pääsee näyttämään, miten monipuolisia taiteilijoita he ovat. Sitä paitsi käy niin, että kun tanssijat laulavat yhdessä Sting-hitin Every Breath You Take vähän pöljemmänkin häävalssia suunnittelevan kuulijan luulisi ymmärtävän, mistä biisissä on oikeasti kysymys.
Ja onhan lavalla ihan oikeata luontoakin. Esityksen puolessa välissä nähtävä mittarimatoimitaatio (oliko se Alina Sakko?) on yksinkertaisuudessaan nerokas.
Viimeiset hitaat
Ensiesitys Seminaarin Taidekampuksella to 28.11.
Koreografia ja ohjaus: Sari Palmgren yhdessä työryhmän kanssa
Tanssijat: Krista-Julia Arppo, Minna Kaaronen, Olli Lautiola, Kaisa Niemi, Alina Sakko
Valo- ja tilasuunnittelu: Teo Lanerva
Pukusuunnittelu: Siru Kosonen
Äänisuunnittelu: Joonas Pehrsson
Tuotanto: Routa Company, Zodiak – Uuden Tanssin keskus, Lauman Liike Ry
Esityksen kesto on noin 60 min.
Routa suosittelee esitystä yli 10-vuotiaille katsojille
Loput esitykset 30.11. klo 17, 5.12. klo 19 ja 7.12. klo 19
Seminaarin Taidekampus, Satamakatu 3, Kajaani
Esitykset Helsingissä Zodiak – Uuden tanssin keskuksessa: Ensi-ilta 27.2.2025 klo 19. Muut esitykset Helsingissä 1.3. klo 15 / 4.3. klo 19 / 5.3. klo 19 / 7.3. klo 19 / 8.3. klo 15 / 11.3. klo 19 / 12.3. klo 19
Liput ja lisätiedot: www.routacompany.fi
Kommentit
Lähetä kommentti