Vain muistamalla voi estää hirveyksiä toistumasta

Han Kang Tukholmassa tämänvuotisen Nobel-seremonian aikaan. Kuva: John Sears / Wikimedia Commons.

Tänä vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon saanut korealainen Han Kang ei taida edes osata kirjoittaa turhia sanoja ja tarinoita. 

Häneltä on ilmestynyt suomeksi neljä teosta, joista Vegetaristi vie lukijansa ihmettelemään kirjailijan kotimaan outoja käsityksiä ihmisen vapaudesta.

Ihmisen teot on äärimmäisen rankka kuvaus Gwangjun kaupungissa toukokuussa 1980 tapahtuneesta verilöylystä, kun maassa vallan kaapannutta kenraalia ja sotilasjunttaa vastaan nousseet kaupungin asukkaat ja opiskelijat saivat katkerasti huomata, että aseet ovat tappamista varten ja että sotilaat pystyvät mihin tahansa myös oman maansa kansalaisia vastaan.

Seuraavaksi suomennettu Valkoinen kirja on frakmentaallinen kokoelma omaan työhönsä väsyneestä kirjailijasta, väsyneestä, sillä Ihmisen teot panivat myös verilöylyä tutkineen ja siitä kirjoittaneen kirjailijan tiukille. Näin ainakin tulkitsen teosta, etenkin, kun luin viimeisimmän Han Kangin suomennetun romaanin Älä jätä hyvästejä, jonka kertojan kokemukset työstään ovat juuri sellaisia, kuin Han Kangin voi kuvitella kokeneen.

Kannen kuva on Douglas Seokin.

                                                                             ***

Uusimmassa kirjassaan Han Kang palaa kotimaansa veriseen lähihistoriaan. Tällä kertaa hän matkaa Jejun saarelle, jossa huhtikuussa 1948 puhkesi kapina Korean jakoa ja maan itsevaltaista hallintoa vastaan. Presidentti ja armeija vastasivat armottomasti ja tappoivat 30000 kommunisteiksi leimaamaansa kapinallista, kymmenesosan koko saaren väestöstä lapsia säästämättä.

Jejun verilöyly on aivan omaa luokkaansa Korean historiassa. Gwangjussa kuolleita oli joitakin satoja, Jejussa kokonaisia sukuja.

Kenenkään mieli ei voi kestää kirja toisensa jälkeen kammottavista kotimaan historian tapahtumista kirjoittamista, ellei tapahtumia voi jotenkin etäännyttää. Han Kang tekee sen kertomalla tarinan itsensä tapaisesta kirjailijasta nimeltä Gyeongha, joka suostuu sairaalaan joutuneen ystävänsä Inseonin pyynnöstä matkustamaan tässä ajassa Jejuun huolehtimaan Inseonin lemmikkilinnusta, joka on jäänyt ilman syöttäjää.

Lumimyrskyssä alkanut linnunsyöttämismatka ajautuu kuin itsestään dokumenttielokuvaohjaaja Inseonin projektiin Jejun murhista ja Inseonin matkasta oman äitinsä menneisyyteen. Onko tuo muistisairas höperehtijä sittenkään vain muistisairas höperehtijä vaiko sankari, joka uhrasi oman elämänsä tapettujen omaisten auttamiseen?

                                                                   ***

Gyeonghan matka Inseonin kotimökkiin on kaikkea muuta kuin helppo ja vaaraton. Kun nainen pääsee lopulta perille, talossa alkaa tapahtua merkillisiä. Han Kang unohtaa kokonaan realismin, jota viljelee romaaninsa alussa ja antaa Gyeonghan pikkuhiljaa päästä perille saaren salaisuuksista.

Han Kang juoksuttaa rinnakkain Gyeonghan tarinaa ja Inseonin kertomusta. Saaren lentokentän alta paljastuu tapettujen lasten luurankoja ja hylätty kobolttikaivos on toiminut paikkana, jonne sotilaat ovat teloittaneet kiinni ottamiaan siviilejä.

Kun nyt katson uutiskuvia Etelä-Koreasta, jossa korruptoitunut presidentti yritti kaapata vallan ja jossa kokemastaan oppineet kansalaiset ja jopa presidentin puoluetoverit päättivät toimia ennen kuin on liian myöhäistä, nuo kuvat asettuvat jatkoksi niille tapahtumille, joita Han Kang kuvaa. Se, mikä on joskus tapahtunut, voi tapahtua uudelleen, ja siksi siihen on tartuttava välittömästi.

Älä jätä hyvästejä on omalla tavallaan sysimusta, mutta lukijan onneksi Han Kang ei pysähdy märehtimään hirveyksillä, vaan löytää kuin löytääkin jostakin pienenpienen valon, kynttilän, joka palaessaan valaisee ja lämmittää, vaikka luokin seinille arvoituksellisia varjoja. Se valo on muisti, jota on suojeltava. Itänaapurista näemme, mitä tapahtuu, kun ihmisiltä viedään sekin.

Han Kang: Älä jätä hyvästejä. Suomennos: Taru Salminen. Gummerus 2024. 268 s.