Pirkko Saision matka Josif Stalinin mieleen

Kirjailija Pirkko Saisio. Kuva: Laura Malmivaara.

En ole koskaan lukenut yhtään huonoa Pirkko Saision kirjoittamaa kirjaa, enkä sellaista lukenut nytkään. Suliko, Saision matka Josef Stalinin mieleen on kiinnostava, joskin se kertaa paljon sellaista, jonka olemme jo kauan tienneet tapahtuneen.

Sen sijaan Saision näkökulma, yksinäisen, vainoharhaisen ja kuolemaansa odottavan hirmuhallitsijan pään sisäinen puhe mielessä mukana Siperian vankileiriltä kulkeneelle Sulikolle on jotakin sellaista, mitä moni ei ole edes yrittänyt.

Kun Suliko saa kuulla Stalinin mietteitä ja muistelmia lapsuudestaan, pappisseminaarista, Siperiasta, NKP:n sisäisistä valtataisteluista ja lopulta täydellisesti toteutuneesta proletariaatin diktatuurista, joka ei jätä tilaa eikä etenkään arvoa yksittäiselle neuvostokansalaiselle, pääsemme Saision opastuksella arvailemaan, mitä Stalin mahtoi oikeasti itsekseen miettiä.

Oliko hän onnellinen kaikessa vallassaan? Oliko hän tyytyväinen saavutuksiinsa? Oliko hänellä yhtään ystävää? Tiesikö hän edes, miten neuvostokansalaiset mahtoivat elää?

Olisi helppoa vastata kaikkeen tähän kieltävästi, mutta ainakin Saision Stalin taisi aivan oikeasti uskoa omaan lähetystehtäväänsä ja vallankumoukselliseen nerouteensa. Ja tekojensa oikeutukseen.

Sulikon kansi on Elina Warstan käsialaa.

                                                                     ***

Sulikossa on kaksi aikatasoa, mennyt aina lapsuuden Georgiasta ja nykypäivä, vuoden 1953 alku, joka oli myös Stalinin elämän loppu. Saisio sitoo mennyttä ja vuoden 1953 nykyisyyttä ja miksei tämän hetken Venäjän todellisuutta oikeasti Stalinin elämässä tapahtuneisiin asioihin.

Lukija ei voi välttää jossittelemasta vaikkapa sitä, mitä olisi tapahtunut, jos Saisionkin kuvaama M/S Oihonnan karilleajo huhtikuussa 1906 olisi päättynyt toisin ja laivalla matkustaneet Vladimir Lenin ja Stalin olisivat hukkuneet.

Diktaattorin kylmäkiskoista suhtautumista muihin kuin sosialistista realismia toteuttaneisiin taiteilijoihin kuvaa runoilija Vladimir Majakovskin itsemurhaan päätynyt elämä. 

Tuttu tarina siitä, kuinka Stalin kieltäytyi vaihtamasta Saksan vangiksi ottamaa poikaansa Jakovia Stalingradissa vangiksi jääneeseen marsalkka Friedrich Paulukseen - "me emme vaihda tykistöluutnanttia Wehrmachtin marsalkkaan" - puolestaan kertoo, millaiset välit Stalinilla oli perheeseensä, vaikka vankien vaihtamattomuuden voi kyllä perustella ihan järkisyilläkin.

Tämän lisäksi Saision kirjassa pulpahtelee esille ihmisiä, joiden kohtalot kertovat meille, mitä kaikkea itseään pienten tyttöjen ja poikien kanssa valokuvauttanut diktaattori oikeasti moisesta teatterista ajatteli. Saision ei edes tarvitse kirjoittaa, kuinka monta miljoonaa neuvostokansalaista Stalin lähetti vankileirien saaristoon. Sen sijaan hän kuvaa sen, miten yhdestä isä Stalinin kanssa valokuvassa poseeranneesta pienestä tytöstä tuli lopulta orpo, eikä kukaan tainnut olla aidosti pahoillaan sen kummemmin tytön kuim hänen vanhempiensakaan kohtalosta.

                                                                   ***

Koska romaani rakentuu Stalinin sisäisestä puheesta, se on rakenteeltaan frakmentaalinen. Sisällöltään suuri osa puheesta, jota Stalin käy Sulikonsa kanssa, koskettelee diktaattorin hämmennystä siitä, miten tavattoman paljon häntä pelätään.

Oikeastaan ainoa, joka uskaltaa sanoa hirmuhallitsijalle vastaan, on Majakovski.

"Epäilen kaikkea, toveri Stalin", Majakovski täräyttää diktaattorille päin naamaa kommunalkassaan. "Epäilen, koska en ole yli-ihminen, enkä siten kuulu siihen uuteen ja hämmästyttävään sosiaalis-biologiseen ihmislajiin, joka ryömii lattian korkeudella, varjoissa, ja valonpilkahduksen nähtyään pelästyy ja litistyy lattialistan väliin."

Ja runoilija jatkaa: "Mikäli Charles Darwin eläisi meidän aikanamme, pystyisi hän epäilemättä todistamaan, että aikamme yli-ihminen periytyy suoraan torakasta." 

Miten minusta tuntuu, että Saisiolla on ollut hauskaa, kun hän on kehitellyt tämän kohtauksen? Sen lisäksi, että se istuu kuin nakutettu kuvaamaan vainoharhaista neuvostotodellisuutta, se sopii myös kuvaamaan tämän päivän itäisen naapurimme mieletöntä menoa. Itsekin voisimme ottaa siitä hitusen opiksi.

Vaan lopuksi kaksi kirjallisuusviitettä, jos Stalinin historia alkoi kiinnostaa. Simon Sebag Montefioren massiiviset Stalin - punaisen tsaarin hovissa (WSOY, 2004) ja Nuori Stalin (WSOY, 2008) kertovat likipitäen kaiken diktaattorin elämästä, mutta myös siitä, miten jälkipolvi häntä muistelee. Oman isän tai äidin tai isovanhempien tapattaminen ei kaikkia häiritse.

Pirkko Saisio: Suliko. Siltala, 2024. 411 s.