Mitä demokratia oikein on?

FT Timo Miettinen on kirjoittanut oivan kirjan demokratiasta, jonka me kaikki tunnemme, mutta josta me emme taida tietää oikein mitään. Kuva: Heli Sorjonen.

Kaikkihan me tiedämme, mitä demokratia on, eikö niin? Se on se jännä juttu, jonka muinaisen Kreikan vapaat miehet keksivät hoitaakseen kaupunkivaltioidensa asioita kaikessa rauhassa ja sovussa.

Onhan se toki sitäkin, mutta luulenpa, että käsityksemme demokratiasta on turhan yksioikoinen, ja sen tietää myös FT, dosentti Timo Miettinen, joka on kirjallisen verran pohtinut demokratiaa ja sen aatehistoriaa teoksessaan Demokratian aika.

Lienee niin, että demokratia on vähän kaikkea kaikille. Se on tätä meikäläistä parlamentaarista ja edustuksellista demokratiaa, mutta se on myös ohjattua demokratiaa, kuten itäisessä naapurissa ja se on ollut jopa kansandemokratiaa, eli kansankansanvaltaa, joka oli systeeminä yhtä älytön kuin terminäkin.

Joka tapauksessa, näin Miettinen todistaa, demokratia on käsitteenä aivan turhan laaja ja reikäinen, että se asettuisi yhteen paikkaan ja aikaan. Se on kutakuinkin yhtä epämääräinen käsite kuin vaikkapa kestävä kehitys, johon melkein jokainen on ainakin meillä Suomessa sitoutunut, joskin niin, että joillekin kestävä kehitys tarkoittaa luonnon huomioon ottamista ja joillekin toisille vaikkapa perintöveron poistamista.

Kyllä vain. Äänioikeus ja edustuksellisuus ovat osa sitä demokratiaa, josta me nautimme, mutta ennen kaikkea, ja tätä Miettinen painottaa, demokratia on ajallinen ilmiö niin kuin kaikki muukin historiassa. Se ei ole suora tie onnelaan, vaan sen varrella on moniaita kiviä, joihin voi varpaansa tirskauttaa.

Kirjan kansi on Petri Salmelan käsialaa.

                                                                             ***

Me kristillisen ajattelun varassa kasvaneet tuumimme mielellämme, että historia on kehitystä tuolta jostakin tuonne jonnekin. Kristityille kehityksen lopputulema on tietysti taivas, jossa Danten rakastettu Beatrice heitä pilvenlongallaan odottaa. 

Yksinkertaisemmin sanottuna ajattelemme, että kehitys kehittyy kohti täydellisyyttä, tai niin kuin Francis Fukuyama jokunen vuosikymmen sitten, kohti historian loppua ja länsimaisen liberaalin talous- ja poliittisen järjestemän lopullista voittoa, mutta viime vuosien tapahtumat taitavat osoittaa kovapäisimmällekin fukuyamistille, millaista puppua puhe historian lopusta oikeasti on.

Ei kehity. Mitään luonnonlain mukaista historian lainmukaisuutta ei ole olemassakaan. Jopa G.W.F. Hegel oli väärässä, kun ajatteli maailman hengen kehittyvän spiraalikierteen muotoisesti itsensä täyttymykseen. Hegel on aiheellista nostaa tässä mukaan, sillä hänen oppeihinsa perustivat sittemmin Karl Marx ja Friedrich Engels omansa kuvatessaan, miten ihmiskunta kehittyy tuotantomuodosta toiseen ja alkukommunismista loppukommunismiin.

Miettinen muistuttaa meitä siitä, että aivan kuten historian kehityksellä ei todellakaan ole suuntaa, historian muotoutumiseen vaikuttavat suuresti ihan tavalliset sattumat, tai no, ei ehkä ihan tavalliset, mutta ajatelkaapa vaikka sitä, miten hylkiövaltio Venäjä onkin yhtäkkiä diplomaattisen kunniansa kukkuloilla, kun jenkit valitsivat presidentikseen täysin tolkuttoman tyypin, jota kiinnostavat vain harvinaiset maametallit.

                                                                              ***

Kaiken lisäksi demokratia pitää sisällään oman tuhonsa mahdollisuuden. Kun demokratia meidän ajattelemassamme muodossa lähtee siitä, että kaikilla ihmisillä on sananvapaus ja että päätöksiä tehdään äänestämällä, kuka tahansa epädemokraatti pystyy käyttämään demokratiamme keskeisiä piirteitä sen hävittämiseen.

Tyhmempi voisi luulla, että ihmiskunnan tärkein tehtävä tällä hetkellä olisi pysäyttää luontokato, mutta kuinkas onkaan käynyt? Me porskutamme kohti lopullista tuhoa niin että Titanicin kansituolit vain persuksiemme alla natisevat. Ja ihan demokraattisesti ja vapaaehtoisesti.

Tai niin kuin Miettinen kirjassaan pohtii, että kun moderni maailma on täynnä jos jonkinmoisia vitsauksia, apu löytyykin populistien hellimistä nostalgisista tunteista. Ennen kaikki oli paremmin, kun oli vain miehiä ja naisia ja ydinperheitä ja Suvivirsi - jota vastaan minulla ei muuten ole mitään, vaikken kirkkoon kuulukaan - ja vahvat johtajat, jotka tiesivät, mikä meille itse kullekin oli parasta.

Kamalintahan demokratiassa on nimittäin se, että jos me haluamme sen oikeasti toteutuvan, meidän on ihan itse kannettava siitä vastuu. Se taas vaatii asioiden opiskelemista ja tietojen keräämistä, joka on niin kovin vaivalloista ja hankalaa, kun asioista voi kuitenkin päättää ihan sen ensimmäisen tunnereaktion pohjalta, jonka jostakin mukaansa nappaa.

Sitä tietoa taas saa vaikkapa tästä Miettisen erinomaisesta kirjasta, joka ei kuitenkaan ole ihan helppo nakki sulatettavaksi, sen verran monipuolisesti ja historiallisesti Miettinen demokratiaa ja sen aikaa käsittelee.

Timo Miettinen: Demokratian aika. 272 s. Teos, 2024.