Mikä ihme sampo oikein onkaan?

Juha Hurme on uusimmassa kirjassaan koonnut yhteen teoriat sammosta ja sen olemuksesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Ei liene sellaista suomalaista, ainakaan Kalevalasta kuullutta, joka ei olisi koskaan törmännyt sampoon. Sehän oli se ihmevekotin, jonka Ilmarinen takoi Pohjolaan naisen saadakseen, mutta jonka Väinämöinen kavereineen kävi varastamassa, kun ymmärsi, millaisen laitteen Ilmarinen oikeasti oli saanut aikaan.

Eikä liene sellaista suomalaista, joka ei osaisi jollakin tavalla kuvitella sitä, miten se taottiin ja miltä se mahtoi näyttää, mutta syy siihen on oikeastaan ja pelkästään Akseli Gallen-Kallelan, jonka Kalevala-maalaukset jotenkin auktorisoivat hänen kansallisromanttisen näkemyksensä sammosta. 

Kun tähän vielä taotaan päälle Kalle Holmbergin kohdakkoin puolen vuosisadan takainen tv-sarja Rauta-aika, joka asteli visuaalisesti vankasti Gallen-Kallelan siveltimen jäljissä, ei ihme, että niin harva on lopultakin alkanut mietiskellä, mistä puhutaan, kun sammosta puhutaan.

Kalevalaiseen maailmaan kaikkine karvoineen sukeltaneelle Juha Hurmeelle tämä yleissampoilu ei kuitenkaan ole riittänyt, vaan hän on kirjoittanut kokonaisen kirjan nimeltä Sampo niistä kaikista teorioista, joita sammosta on Kalevalan ensipainoksen jälkeen kehitelty. Ja niitä on kuulkaa melkoinen määrä, eivätkä ne kaikki tunnu olevan ihan tästä maailmasta, enkä nyt kirjoita edes sellaisesta höyrypäästä kuin Sigurd Wettenhovi-Aspasta, vaan ihan vakavasti otettavista tieteilijöistä ja ammattiprofessoreista.

 Sampo-kirjan kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa.

                                                                         ***

Perusnäky kaiken varhaisen ja myöhäisemmänkin sampotutkimuksen takana on ajatus alkurunosta, jonka joku alkurunoilija puki nelipolvisen trokeen tahtiin todellisista tapahtumista jossakin Suomenniemellä tai sen lähialueilla. 

Jos hieman yksinkertaistan, tämän ajattelutavan mukaan maailmassa oli kuin olikin Väinölä ja siellä kuningas Väinö, mutta oli siellä myös Pohja, joka itse asiassa hallitsi muinaista maailmaa. Tästä ajatus johtaa vähintäänkin siihen, että koska Elias Lönnrotin suurelta osin keksimä Kalevala toisintaa tuota alkurunoa, jostakin sen voisi vielä löytää, jos ja kun tarinaa alkaisi keriä kasaan kohti alkuaan kuin purettua villakerää.

No ei ole löytynyt, eikä löydy. Ei ole olemassa mitään entistä ja myyttistä maailmaa, josta Kalevala kertoisi. Sen sijaan on olemassa runoja ja niiden toisintoja, jotka kertovat samoja tarinoita, mutta niin, että itse kukin runonlaulaja on lisäillyt ja koristellut niitä ihan niin kuin on halunnut.

Mutta niin suuri oli Suomen kansakuntaa rakentaneiden halu, että jostakin se suuri menneisyyskin oli kaivettava.

Se on tosin hyvä muistaa, kuten Hurmekin kirjassaan huomauttaa, etteivät sammon ratkaisuyritykset jääneet vain suomalaisten harteille, vaan kun Kalevalasta alkoi ilmestyä käännöksiä, mm. saksalaiset alkoivat aivan tosissaan pohtia sammon arvoitusta, mutta sen sijaan, että ulkomaalaiset olisivat yrittäneet kirjoittaa Suomelle suurta menneisyyttä, he alkoivat etsiä sampotarinoiden yhteyksiä muiden maiden myytteihin.

                                                                          ***

En tohdi pilata kenenkään lukunautintoa, joten tyydyn vain kertomaan, että Hurme on löytänyt mitä ihmeellisimpiä samposelityksiä, joista muuten sammakko ei ole millään tavalla köykäisin. Kirjokantta monet ovat pitäneet tähtitaivaan kuvana ja löytyypä selityksistä myös taivaita kannatteleva pylväskin.

Hurmeen kirja todellakin vilisee suomalaisen tiede- ja kulttuurimaailman kirkkaimpia nimiä, sillä melkein jokainen sammosta viehättynyt on yrittänyt ratkaista sen arvoituksen. Kaikken merkillisintä on se, että kirjoittajat ovat myös intoutuneet riitelemään sampokäsityksistään ja kumonneet omasta mielestään muiden päättömyyksiä meidän katsantokannaltamme omilla järjettömyyksillään.

Tähän tutkijat pysähtyivät, kun eivät osanneet, niin kuin folkloristikko Satu Apo on kirjoittanut, päättää, ovatko runot perusluonteeltaan myyttiä, historiaa vai myyttistä historiaa. Siinä sivussa väittelijät ovat unohtaneet vaikkapa sen, että laulaja-artistit, niin kuin Hurme heitä kuvaa, osasivat "sepittää hyvää juttua".

Sitä paitsi, niin kuin Apo on samporunojen alkuperästä kirjoittanut, "vastauksena kysymykseen, mistä samporunoissa näkyvät satuainekset voivat olla peräisin, joudutaan luettelemaan kaikki ilmansuunnat". Ja tämä huomio on oikeastaan äärettömän arvokas: sen sijaan, että Kalevala ja sen sisältämät samporunot olisivat syntyneet jossakin Suomen muinaisesta idusta, ne ovatkin osa koko maailman perintöä. Ja se perintö, näin tuumin, yhdistää koko maailmaa.

Juha Hurme: Sampo. SKS Kirjat, 2024. 320 s.