Elias Lönnrot on kiveen hakattu, jos kuka

Emil Wikströmin veistämä Lönnrotin patsas Lönnrotin puistikossa Helsingissä vuodelta 1902 kertoo tasan tarkkaan, millaisena Lönnrot meille jälkipolville on haluttu kuvata. Historioitsija Irma Sulkunen purkaa myyttiä uudessa kirjassaan. Kuva: Helsingin taidemuseo.

Yle Urheilun toimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle ovat tehneet vuosikausia yhtä radion mielenkiintoisinta sarjaa. Kiveen hakatuissa he ovat esitelleet monenmoisia merkittäviä suomalaisia. Liikkeelle he lähtivät urheiluvaikuttajista, mutta joukkoon on mahtunut myös muita kuin koko elämänsä ajan painineita.

Joka tapauksessa ohjelmasarjan lähtökohta on mitä parhain. Toimittajat ovat kaivaneet esiin niin patsaita saaneita kuin sellaisen puutteesta ehkäpä kärsiviä, mutta avanneet jokaisessa ohjelmasarjan osassa ihmistä ja hänen tekojaan kiveen hakatun kuvan takaa.

Saman on nyt tehnyt myös historiantutkija Irma Sulkunen, joka on kirjoittanut kirjan yhdestä Suomen ja suomalaisuuden tärkeimmästä sankarista, Kalevalan koonneesta ja sitä omilla tarinoillaan täydentäneestä Elias Lönnrotista, joka totisesti on ikuistettu myös kiveen, kuten tämän blogin päällä olevasta kuvasta voi päätellä. Meillä kajaanilaisilla on vieläpä se etu, että voimme ihan oikeasti käydä sillittelemässä kiveen hakattua Lönnrotia keskellä Kajaania.

Irma Sulkusen Elias Lönnrot -kirjan kansi on Mika Tuomisen käsialaa.    

                                                                          ***

Sulkusen lähtökohta on mitä parhain. Hän tahtoo kurkistaa sen paksun ja tarkoituksella rakennetun maineen taakse, jonne ehkäpä se oikea Lönnrot on hautautunut. Senhän me kaikki toki historiasta tiedämme, millaisen arvon fennomaanit panivat Lönnrotin kokoamalle Kalevalalle, mutta tiedämmekö oikeasti, miten paljon miestä käytettiin myös hyväksi? Lönnrotin tapauksessa nimittäin taide ja politiikka kietoutuvat yhteen niin tiiviisti, että ei ihme, jos sivustakatsojaa kummastuttaa.

Sulkunen käy läpi Lönnrotin elämänvaiheet aina syntymästä ja opiskeluista Kajaanin-kauden kautta professorin virkaan Helsinkiin ja takaisin Sammattiin. Sulkusen luomassa isossa kuvassa Lönnrot omistautui niin täysin kalevalaiselle kansanrunoudelle ja suomen kielen kehittämiselle, että kaikki muu sai jäädä.

Mies avioitui vasta reilusti nelikymppisenä, mutta onnistui naimaan kaksikymmentä vuotta nuoremman Maria Piponiuksen, joka piti huolen kasvavasta perheestä ja sen maallisesta näyttävyydestä niin hienosti, että Lönnrot sai käyttää kaiken aikansa runoihin, sanakirjaan ja kanteleeseensa, jota niin mielellään soitteli.

Ulkopuolinen lukee ainakin Sulkusen kirjan Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa rivien välistä, että Lönnrotin lapsille se ei merkinnyt hyvä, ei ainakaan Ida-tyttärelle, joka kaikkien muiden perheenjäsenten kuoltua joutui pitämään huolta vetäytyneestä isästään, vaikka hänellä olisi ollut kykyjä vaikka minkälaisen oman uran luomiseen, no, ainakin kansakoulunopettajan uran, joka Lönnrotin mielestä oli oikeastaan ainoa älyllinen ammatti, joka naiselle sopi.

Elias ja Maria Lönnrotin perhe yhteisessä kuvassa 1860-luvun alussa. Marian sylissä Tekla, vanhempien takana Maria, Eliaksen sylissä Elina ja oikealla Ida. Kuvaaja tuntematon, Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkisto. Kirjan kuvitusta.

                                                                          ***

Sulkunen kuvaa hyvin suomalaisuusliikkeen kehitystä aina siitä asti, kun Lönnrot, J.L. Runeberg ja J.V. Snellman suomalaisuuteen heräsivät. Johdonmukaisesti hän tiivistää kertomuksensa Lönnrotin 80-vuotisjuhliin, joiden aikaan suomalaiset ja ruotsalaiset olivat jo niin huonoissa väleissä keskenään, että kumpikin osapuoli juhli kiveen hakattavaa omissa juhlissaan.

Lönnrot taiteili siinä välissä, ja - näin ainakin Sulkusta tulkitsen - tekeytyi vaatimattomammaksi kuin itse asiassa olikaan. Mitäpä minusta, Lönnrot sanoi ääneenkin, kuka tahansa olisi voinut koota Kalevalan, jos olisi halunnut, ja oikeassahan hän siinä olikin. Lönnrot ei nimittäin ollut ensimmäinen eikä viimeinen laulumaita samoillut ja laulujen taitajia laulattanut.

Sulkunen ei ole ainoa, joka on viime vuosina halunnut repiä Kalevalan ja sen syntyhistorian päältä kansallispoliittista hämähäkinverkkoa. Esimerkiksi Juha Hurme on muutamissa viimeaikaisissa teoksissaan ollut samalla tiellä, mutta paljon Sulkusta poleemisemmin. Hurme voi tietysti sanataiteilijana oikoa ja kärjistää, kun Sulkunen historioitsijana on paljolti lähteidensä vanki.

Lähteistä tai paremminkin niiden puutteesta kertoo esimerkiksi se, miten tarkasti ja pitkään Sulkunen kertoo Lönnrotin sukulaispoika Gustaf Selinin lyhyestä elämästä ja itsemurhasta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta Lönnrotiin ja tämän perheeseen.

Sen sijaan ne tragediat, sanoisinko oikeat ja ylittämättömät ja ihmistä vaurioittavat tragediat eli Lönnrotin puolison ja lasten kuolemat Sulkunen ohittaa sangen lyhyesti. Tämä tietysti johtuu siitä, että Selinin itsemurha tuotti runsaasti lähdemateriaalia, sillä ajan tavan mukaan itsetuho käsiteltiin tarkasti.

Lönnrotin omien lasten kuolemat sen sijaan sivuuttuvat, sillä niistä on kovin vähän arkistomateriaalia, ja se, mitä on, ovat Lönnrotin lakoniset ilmoitukset yhden lapsen kuolemasta kerrallaan ystäville ja kollegoille lähetetyissä kirjeissä. Ehkäpä tässä tapauksessa sanojen puute kertoo enemmän kuin tuhannet sanat. Lönnrotin elämä toteutui muualla kuin perheen piirissä, tai sitten puolison ja lasten varhaiset kuolemat lamasivat miehen niin, että ainoa, jolle hän surunsa kertoi, oli hänen ikuinen kanteleensa.

Irma Sulkunen: Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. SKS Kirjat, 2025. 413 s.

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Fucking Åmål kertoo, miksi alueteatteri on niin tärkeä osa Kajaanin teatterin toimintaa

Juuri tällainen esitys Kainuun metsäkiistoista pitikin tehdä

Kolmosrajasta läpi ja maisemaan!