Haahtela kirjoittaa jälleen elämää suuremmasta
.jpg)
Maailmassa on joitakin kirjailijoita, jotka pystyvät kirjoittamaan maailman niin, että heidän kertomuksistaan tulee elämää suurempia. Ranskasta löytyy vanha tuttavuuteni Andreï Makine ja Norjasta nobelisti Jon Fosse.
Tähän joukkoon olen valmis nostamaan suomalaisen Joel Haahtelan jonka kirjoissa on jotakin samanlaista rauhaa ja syvyyttä, jota ainakin minä huomaan vaikkapa Haahtelan uusinta pienoisromaania Sielunpiirtäjän ilta lukiessani kaipaavani, harkittuja lauseita, ihmisen mittaisia tunteita, surua, menetystä, ja kuitenkin myös uuden löytämistä ja iloa.
Kaiken tämän Haahtela kirjoittaa ikään kuin kuiskaten, ettei häiritsisi ketään, ei etenkään lukijaa, joka eläytyy hänen luomiinsa ihmisiin ja tarinoihin.
Haahtelan uusin pienoisromaani, niin kuin hän itse parisataasivuisia teoksiaan nimittää, vie meidän 1600-luvun Hollantiin ja laatukuvia maalaavan mestarin elämään. Mestari, sielunpiirtäjä, kuten hän taitaa itse itseään kuvata, elää yksinäistä elämäänsä uskollisen palvelijansa kanssa talossa, joka joskus vuosia sitten sykki elämää ja jossa asui kokonainen perhe.
Mestari tuntee olevansa jo niin vanha, että maalaus, jota hän paraikaa työstää, jää hänen viimeisekseen, eikä hän halua näyttää sitä kenellekään ennen kuin se on täysin valmis. Ystävänpalveluksena hän kuitenkin ottaa vielä yhden oppilaan, hiljaisen suutarinpojan, joka on tottunut pakenemaan kovaa elämäänsä kuviinsa. Ja kuinka ollakaan, mestari tajuaa löytäneensä ehkäpä jopa itsensä arvoisen taiteilijan.
***
Sielunpiirtäjän päivät sujuvat perin samanlaisina. Hän keskustelee kuolleen vaimonsa Agnesin kanssa ja muistelee kaikkea, mitä he tekivät yhdessä. Ystävänsä kanssa hän matkaa muistoissaan Italiaan, jonne kaksi maalarinalkua matkusti ihmettelemään sikäläisiä värejä, kun Hollanti on sentään etupäässä tumma ja ruskea.
Hän vetäisee päivittäin muutaman siveltimellisen maalia viimeiseksi ajattelemaansa tauluun ja kirjoittaa ylös elämänsä tapahtumia. Tässä Haahtela on yhtä perusteellisen ja vilpittömän nostalginen kuin vaikkapa edellisessä romaanissaan Marijan rakkaus, mutta mistäpä muualta elämänsä perälaudan näkevä ihminen voi etsiä iloa elämäänsä kuin menneestä?
Sielunpiirtäjän viimeinen maalaus on kuin vertauskuva ihmisen elämästä. Ei sitä voi näyttää keskeneräisenä kenellekään. Mistäpä sen tietää, millainen siitä lopulta tulee. Jälkeenjääneiden tehtävä on myöhemmin arvioida, miten ihminen onnistui elämässään, ovatko sen värit kohdallaan tai näkikö hän itsensä ja läheisensä oikein tai ainakin niin, että muut hänet tuosta kuvasta tuntevat.
***
Haahtelan sielunpiirtäjä on tavattoman ahkera ja myös suosittu maalari. Lähitienoilta ei löydy sellaista hyväosaista, joka ei haluaisi juuri hänen ikuistavan itsensä kankaalle.
Mestari tekee kyllä tuota rahasta, mutta taiteelleen hän on uskollinen. Alusta alkaen hän teroittaa uudelle oppipojalleen, ettei maalauksen pinta ole tärkeä, eikä se, että kuva on varmasti mallinsa näköinen. Kuvaan pitää tavoittaa jotakin enemmän, jopa se, mikä ihmisessä on Jumalasta.
Mutta niin vain käy, että vaikka mestari onnistuu vangitsemaan mallinsa sielun kankaalleen, kuvaa katsovat ihastuvat aina vain sen pintaan. Oppipoika Jacobin maalaamasta silkkikauppias Cuypersin muotokuvastakin ihmiset tuntuvat huomaavan vain keltaisena hohtavan silkkisen liinan ja sille laskeutuneen pienen perhosen.
Ei ihme, että ihminen väsyy vanhetessaan. Haahtela tuntuu ajattelevan, miten raskasta on lopultakin huomata, etteivät muut ihmiset uriaan rakentaessaan ja arjessa tuhertaessaan ole ollenkaan valmiita katsomaan maalauksen pintaa syvemmälle. Voi toki olla niinkin, että vain harva uskaltaa etsiä elämästään sitä, mikä ihmisessä oikeasti on jumalallista.
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava, 2025. 237 s.
Kommentit
Lähetä kommentti