Poliittiset oikeudenkäynnit ovat ihmiskunnan ikuinen toimintatapa
Adolf Eichmann tekee muistiinpanoja oikeudenkäynnissään Jerusalemissa vuonna 1961. Kuva: Israel Government Pressoffice / Wikimedia Commons.
Mikä yhdistää vaikkapa Sokratesta, Jeanne d'Arcia ja Yrjö Kallista, parintuhannen vuoden päässä toisistaan eläneitä ihmisiä, joista yksi asui antiikin Roomassa, toinen silloisella Ranskanmaalla ja kolmas koto-Suomessa?
Poliittiset oikeudenkäynnit, joihin he joutuivat. Sokrates pakotettiin kumoamaan myrkkymalja, miesten vaatteissa esiintynyt Jeanne teloitettiin ja kolmesti kuolemaan tuomittu Kallinen pelastui luotisuihkulta vain siksi, että piti tovereilleen niin koskettavan jäähyväispuheen hautansa partaalla, että hänen kuolemantuomionsa muutettiin yllättäen elinkautiseksi vankeudeksi.
Näistä kolmesta ja seitsemästä muusta Jeesus Nasaretilaisesta, Jan Husista, Kaarle I:stä, Ludvig XVI:sta, Alfred Dreyfusista, Nikolai Buharinista ja Adolf Einchmanista ja heidän oikeudenkäynneistään oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori emeritus Jukka Kekkonen ja käytännöllisen teologian professori emeritus Jyrki Knuutila ovat kirjoittaneet kerrassaan mielenkiintoisen kirjan nimeltä Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa.
Todellakin. Niin kauan kuin ihmiskunta on onnistunut järjestäytymään valtioksi kutsumaksemme yhteisten asioiden hoitamisen tilaksi, ihmiskunta on myös tuhonnut ihmisiä, jotka ovat nousseet jollakin tavalla häiritsemään valtaa pitävien eloa ja yhteiskuntarauhaa.
***
Sokrates villitsi nuorisoa kyselemällä kummallisia, Jeesus tuli väittäneeksi mm. olevansa Jumalan poika ja sotkemalla juutalaisten elämää Rooman vallan alla, Jan Hus yritti uudistaa kirkkoa, Jeanne d'Arc työntyi miesten sotaan Ranskan puolelle Englantia vastaan, Kaarle I ei taipunut Englannin aatelin tahtoon ja Ludvig XVI:sta tuli sopiva symboli Ranskan suurelle vallankumoukselle.
Alfred Dreyfusin oikeudenkäynti oli puolestaan ehkäpä ensimmäinen oikeudenkäynti, jota käytiin myös julkisuudessa, kun juutalaisvastaiset ranskalaiset militaristit tarvitsivat tuomion ja Dreyfusista syntipukin, kun näytti, että joku oli vuotanut Ranskan sotasalaisuuksia Saksalle, mutta vakoilusta tuomittu mies sai heti puolustajia.
Pirunsaarelle karkoitetun Dreyfusin puolelle asettui mm. kirjailija Emile Zola yhdellä maailmanhistorian kuuluisimmalla kirjeellään. "J'accuse", Zola kirjoitti, "Minä syytän", ja toi tämän poliittisen oikeudenkäynnin keskelle kansalaiskeskustelua. Dreyfus vapautettiin lopulta, mutta vieläkin Ranskassa elää ihmisiä, jotka väittävät juuri tämän olleen vuotojen takana, vaikka oikeakin vuotaja onnistuttiin löytämään.
Yksi kommunismin tärkeimmistä ideologeista ja Vladimir Leninin työtovereista, Nikolai Buharin puolestaan tuomittiin kuolemaan mitä julkisimmassa oikeudenistunnossa, jossa kaikki häntä vastaan esitetyt syytteet olivat tuulesta temmattuja, mutta, niin kuin Kekkonen kirjoittaa, pahinkin diktaattori haluaa mieluusti rikollisille teoilleen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden hunnun. Niin halusi myös Josif Stalin.
***
Rauhanmies Yrjö Kallisen elämä tempaisi toisen maailmansodan jälkeen vielä puolustusministeriksi Suomen hallitukseen, vaikkakin Kallinen kieltäytyi esittelemästä upseerinimityksiä tai asehankintamäärärahoja. Voisi muuten helposti ajatella, ettei Kallisella lopulta ollut paljonkaan tekemistä virassaan, kun sai heittää nuo velvollisuudet romukoppaan.
Lähimmäksi meidän aikaamme tulee Etelä-Amerikasta kaapatun, siellä toisen henkilöllisyyden turvin elelleen ja Mersuja myyneen Adolf Eichmannin tapaus. Mieshän oli aivot natsien lopullisen ratkaisun eli maailman kaikkien juutalaisten hävittämisen takana. Hän organisoi tuhoamisleirit ja junareitit, mutta puolustautui oikeudessa sillä, ettei tehnyt mitään omasta halustaan, vaan ylempien käskystä.
Juuri tätä oikeudenkäyntiä seurasi filosofi Hannah Arendt, jonka reportaasikirjan Eichmann Jerusalemissa aiheutti melkoisen myrskyn sillä, että kuvasi Eichmannin tunteetonta toimintaa pahuuden arkipäiväisyytenä, mutta sai myös juutalaisaktivistien vihat niskaansa kertoessaan, miten juutalaiset itse tekivät yhteistyötä natsien kanssa ja valitsivat kuolemanleireille lähetettäviä.
***
Kekkonen ja Knuutila eivät tietenkään kerro näistä oikeudenkäynneistä vain niiden itsensä vuoksi, vaan etsivät niiden avulla vastausta kysymykseen siitä, kuinka paljon näissä oikeudenkäynneissä on sellaisia kysymyksiä, ongelmia ja vaiheita, jotka näyttävät toteutuvan aikakaudesta riippumatta? Ja niitähän toki on.
Esimerkiksi Sokrates vaikutti aikana, jolloin Ateenan kaupunkivaltio oli niin sisäisessä myllerryksessä kuin ulkoisen uhan alla. Samaa voi sanoa Jeesuksen tuomion taustasta, niin kuin kaikkien muidenkin kirjassa esitettyjen tapauksessa. Jan Hus kyseenalaisti paavin vallan rajat. Jeanne d'Arc oli vaarallinen vastustajilleen innostaessaan ranskalaisia taistelulun.
Kaikki Kekkosen ja Knuutilan esittelemät tapaukset olivat oikeusmurhia, myös Eichmannin hirttotuomioon päätynyt tapaus, sillä sitä tuomiota eivät kirjoittaneet puolueettomat tuomarit niin kuin hänen kumppaniensa tapauksessa Nürnbergissä, vaan kolme israelilaista tuomaria. Se, ansaitsiko Eichmann tekojensa takia tuomionsa - kyllä ansaitsi - , on eri asia. Tuomiota ei vain saatu aikaan modernin oikeusvaltion raameissa.
Oikeusvaltiossa, näin Kekkonen ja Knuutila kirjoittavat, ei ole sijaa poliittiselle oikeudenkäytölle, jossa oikeuden ulkopuoliset tekijät sanelevat lopputuloksen. "Oikeusvaltion oikeudenkäytön pitää olla reilua, perusteltua, lakisidonnaista ja läpinäkyvää, ja se pitää myös organisoida niin, että se myös siltä näyttää."
Siksipä on tärkeätä, että jos ja kun sotarikosoikeudenkäynti Vladimir Putinia ja hänen hännystelijöitään vastaan saadaan joskus aikaan, siinä oikeudenkäynnissä noudatetaan kansainvälistä lakia ja oikeita menettelytapoja mitä tiukimmin. Todisteita tuomioiden jakamiseen kyllä riittää.
Jukka Kekkonen & Jyrki Knuutila: Suuret oikeudenkäynnit ihmiskunnan historiassa. Art House, 2024. 326 s.
Kommentit
Lähetä kommentti