Jon Fossen Septologian aloitus on ihmeellisintä, mitä olen vuosiin lukenut
Siinä samassa, kun norjalainen Jon Fosse sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon kaksi vuotta sitten, hänen romaaninsa muuttuivat tarpeeksi merkittäviksi, että ne kannatti kääntää suomeksi.
Ensimmäiseksi ilmestyi pienoisromaani Aamu ja ilta ja nyt olemme saaneet käsiimme miehen Septologian, siis seitsenosaisen romaanijärkäleen kaksi ensimmäistä osaa yksissä kansissa nimellä Toinen nimi. Ja niin siinä vain käy, että Fosse on luonut romaanin ja maailman, joka on kerta kaikkiaan ihmeellisintä, mitä olen vuosiin lukenut.
Muodoltaan Toinen nimi on varsin vaativaa luettavaa, sillä siinä ei ole ainuttakaan pistettä. Pisteettömyydestä huolimatta sen rakenne on täysin ymmärrettävä ja nautittava. Siinä on paljon kirjan kertojaminän, taidemaalari Aslen sisäistä puhetta, mutta on siinä myös dialogia.
Toinen nimi hyppii ajassa ja paikassa niin, että Fosse tuntuu kirjoittavan kuin todellisuuksia, joissa Asle asuu ja hengittää, olisi useampikin kuin vain tämä yksi, johon olemme aisteillamme kiinnittyneet. Fossen maailma on multiversumi, jossa ovat yhtä aikaa olemassa niin tämä aika kuin kaikki muutkin, joissa olemme eläneet.
***
Toinen minä on siis muodoltaan varsin haastava teos. Lukuohjeita siihen on turha antaa, sillä lukijan pitää vain luottaa siihen, että Fossen teksti Katriina Huttusen erinomaisena suomennoksena vie ja kantaa.
Ehkä lukemista kuitenkin helpottaa, jos ennen Septologiaa tarttuu niin ikään Huttusen vähän aikaa sitten suomentamaan pienoisromaaniin Aamu ja ilta, siksikin, että maailma, josta Fosse tuossa kirjassa kuvaa, on ehdottomasti sukua uusimmalle suomennokselle, mutta ennen kaikkea siksi, että lukija ehtii oppia lukemaan Fossen sisäistä, ajasta ja paikasta riippumatonta puhetta.
Septologian avaustarinoissa meillä on taidemaalari Asle, joka vieläpä menestyy ammatissaan. Ulkoisesti hän muistuttaa hämmästyttävän paljon harmaantunutta ja tukkaansa poninhännällä pitävää kirjailijaa. En yhtään ihmettelisi, jos Fossella olisi vanha musta ja pitkä takki ja olkalaukku, joka seuraa häntä paikasta toiseen.
Aslen mukana tarinaan tulee muutamia tärkeitä ihmisiä, joista yksi on niin ikään Asle, rapajuoppo, jonka ensimmäinen Asle pelastaa hankeen paleltumasta. Sitten meillä on Aslenin puoliso Aes ja naapuri Åsleik, joka auttelee Aslea tilanpidossa jossakin Norjan hornantuutissa. Tarinan kannalta tärkeä ihminen on myös nainen nimeltä Guro, joka tuntuu tuntevan Aslen kovinkin hyvin, vaikkei Asle puolestaan muista häntä lainkaan.
***
Kaiken aikaa Alse elää tässä ajassa ja menneessä, jonka hän kokee uudestaan ulkopuolisena sivustakatsojana. Siellä tulevat vastaan hänen nuoruudenrakkautensa ja sen tärkeimmät hetket lumisella leikkikentällä samoin kuin oman lapsuuden koskettavimmat tapahtumat.
Kun Fosse kirjoittaa vaikkapa pikku-Aslen ja tämän pikkusiskon vaarallisesta seikkailusta kielletyillä, lipeävillä rantakallioilla, lukemista on mahdotonta lopettaa kesken, niin intensiivinen ja täynnä vaaraa seikkailu on. Ja seikkailevien karkulaisten äidin hätä, tuska ja helpotus, jota Fosse kuvaa, on niin totta kuin vain tuntevan ihmisen kuvaus voi olla.
En tiedä, miten Fosse jatkaa ihmistensä nykyisyyden ja menneisyyden kuvaamista tulevissa kertomuksissa, mutta viitteitä siihen, että Aslen omasta lapsuudesta muodostuu entistä täydempi kuva, on ehdottomasti olemassa.
***
Siinä sivussa, kun Fosse kuvaa taiteilijasankarinsa elämää ja menneisyyttä, tämä käy mielessään pitkiä sisäisiä keskusteluja itselleen tärkeimmistä asioista maailmassa. Asle on kääntynyt katolilainen, joka etsii Jumalaa, muttei oikein onnistu tarttumaan tätä kädestä, vaikka kuljettaa mukanaan rukousnauhaa ja on opetellut tärkeimmät rukoukset latinaksi.
Taidettakin Asle pohtii, ja vieläpä tavattoman syvästi. Mies on ollut niin taitava maalari jo pikkupojasta asti, että hänen naapurinsa ovat kilvan ostaneet häneltä kuvia omista taloistaan. Kun ura menestyksekkäänä taidemaalarina sitten urkeaa, Asle pohtii omaa maalaamistaan ja sitä, miksi maalaa ja miten.
Tärkeintä, näin Asle ajattelee tauluistaan, on valo, pimeydestä nouseva valo. Joissakin tauluissaan hän onnistuu niin hyvin, ettei hän raski edes myydä kaikkia maalauksiaan, vaan vie ne vintille piiloon niin, että pystyy katselemaan niitä kaikessa rauhassa.
Ja kuin huomaamattaan Asle tajuaa pelkistämisen merkityksen. Hän maalaa Andreaksen ristin, sellaisen vinoristin, jolle marttyyri Andreas naulattiin, kun hän ei voinut hyväksyä sitä, että hänet olisi naulattu samanlaiseen perusristiin kuin Jeesus. Hän siis maalaa Andreksen ristin, mutta siinä on vain kaksi viivaa ja kaksi väriä, jotka risteävät. Risteyskohtaan muodostuu jotakin sellaista, mikä on niin paljon enemmän kuin kumpikaan väri yksinään olisi koskaan voinut olla.
Jon Fosse: Septologia I-II. Toinen nimi. Suomentanut: Katriina Huttunen. WSOY 2025. 476 s.
Kommentit
Lähetä kommentti