Reidar Särestönimi oli ristiriitojen mies

Toimittaja Noora Vaarala on kirjoittanut mainion kirjan Reidar Särestöniemestä. Kuva: Liisa Valonen.

Taidemaalari Reidar Särestöniemi (1925-1981) ehti aivan liian lyhyeksi jääneen elämänsä aikaan herättää valtavasti tunteita.

Hänen taiteensa liikutti taiteenkatsojia aivan poikkeuksellisen syvästi. Hän möi maalauksiaan hinnoilla, joista muut taiteilijat olivat syystäkin katteellisia.

Hän ei saanut haluamaansa virallista tunnustusta. Esimerkiksi hänelle ei koskaan myönnetty yhtään apurahaa, kun hän hankki maalauksillaan muutenkin niin hyvin. Se, että presidentti Urho Kekkonen myönsi hänelle professorin arvonimen, jurppi virallista taide-eliittiä tavattomasti.

Kansallisgalleria omistaa vain viisi Särestöniemen maalausta, kun vaikkapa Didrichsenin taidemuseossa niitä on parikymmentä. Ei siis ihme, että yksi tämänvuotisista Särestöniemen 100-vuotisjuhlanäyttelyistä järjestettiin juuri Didrichsenillä eikä esimerkiksi Kiasmassa tai jossakin muussa Kansallisgallerian omistamassa tilassa.

Kansa rakasti Reidaria, mutta kriitikoille taiteilija oli paljon kovempi pala. Ja, vaikka kuinka tämä kuulostaa kliseiseltä: eteläisen Suomen taidepiirit karsastivat Kittilän miestä oikein toden teolla. 

Ja vielä tämäkin: Särestöniemi oli homo, mutta vaikka se tiedettiin sangen laajalti, suomalaiset sanoma- ja aikakauslehdet olivat kilvan kyselemässä, missä luuraa tuleva Särestön emäntä. Järjestipä joku aikakauslehti oikein kampanjan, että Reidarille löytyisi nainen.

Tästä kaikesta itsekin kittiläläinen toimittaja ja kirjailija Noora Vaarala on kirjoittanut kiehtovan kirjan. Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi tuo Reidarin, niin kuin Vaarala häntä kirjassaan kutsuu, elämän ristiriitaiset puolet hienosti esille.

Kirjan kansi on Jussi Karjalaisen käsialaa.

                                                                                ***

Vaarala tunnustaa kirjansa alussa, ettei hänellä ollut ennen urakkaansa ryhtymistä kovinkaan syvällistä kuvaa miehestä, josta alkoi kirjoittaa. Olihan hän toki tehnyt tästä joitakin lehtiartikkeleita, niin että Reidarin jäljille oli sikäli helppo suunnistaa. 

Vaaralaa tuntuu kummeksuttavan erityisesti se, miten vähän oikeasta Reidarista tiedettiin tai kirjoitettiin. Erityisesti hänen homoudestaan vaiettiin, vaikka hänen maalauksensa, runonsa ja kirjeenvaihtonsa kertoivat yksiselitteisesti hänen rakkaudestaan miehiin.

Toisaalta tätä aikaa vasten on sinänsä kummallista, että meidän tai ylipäätään kenenkään tarvitsee mitenkään pohtia Reidarin sukupuolista suuntautumista, sillä hänen taiteessaan on aivan tarpeeksi mietittävää. Mutta kun toimittajat niin ahkerasti yrittivät häntä naittaa, Vaarala on aivan oikeassa kertoessaan, miten huonosti Reidarista kirjoittaneet hänet tunsivat.

Oikeastaan kenenkään ei olisi tarvinnut edes päästä edes tutustumaan vaikkapa Reidarin ja hänen ehkäpä tärkeimmän rakastettunsa Yrjö Kaijärven kirjeenvaihtoon. Olisi riittänyt, että toimittajat olisivat katsoneet Reidarin taulujen partaisia suutelevia miehiä, erektoituneita peniksiä ja toistensa kyljessä loikoilleita ilveksiä. Siellä Reidar haluineen ja himoineen oli ja edelleenkin on.

                                                                              ***

Vaarala kirjoittaa hieman myös Reidarin ja toisen kittiläläisen taiteilijan, Kalervo Palsan suhteesta. Toisesta tuli kerrassaan varakas, kun toinen kuoli köyhänä, mutta muuttui kittiläläisten silmissä heti kuolemansa jälkeen vieroksutusta ja oudosta olennosta merkittäväksi taiteilijaksi.

Tämä metamorfoosi ei tietenkään pysähtynyt vain Kittilään, vaan valui läpi koko Suomen. Reilu vuosikymmen sitten Kiasma järjesti Palsan retrospektiivin, ja upean näyttelynpä järjestikin. Sitä en kylläkään huomannut, että näyttelyssä olisi puhuttu sanaakaan Reidarista, jonka kanssa Palsalla oli jopa seksisuhde.

Koska Vaarala on toimittaja eikä taidehistorioitsija, Sarviini puhkeaa lehti on sujuvaa asiantuntevan kulttuuritoimittajan tekstiä. En tarkoita tällä sitä, etteikö taidehistorioitsijakin osaisi kirjoittaa sujuvasti, vaan ennen kaikkea sitä, että toimittajana Vaaralalla on mahdollisuus ja oikeuskin kirjoittaa henkilökohtaisemmin kuin tiukan tieteellisessä tekstissä olisi.

Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, jossa ihmisten lisäksi taivaanjaarat ja muut Reidarille tärkeät kuvaamisen kohteet mainiosti hahmottuvat.

Noora Vaarala: Sarviini puhkeaa lehti. Gummerus, 2025. 310 s.