Villet venäläisten emigranttikirjailijoiden jäljillä

Ville Ropponen (vas.) ja Ville-Juhani Sutinen lähtevät uusimmassa kirjassaan venäläisten emigranttikirjailijoiden jäljille. Kuva: Toni Härkönen.

Olen viime aikoina törmännyt jatkuvasti Ville-Juhani Sutisen kirjallisiin kirjoihin, siis kirjoihin, joissa mies pohtii kirjoja ja niiden edustamaa todellisuutta. Uskomattoman tuottelias Sutinen on kirjoittanut kaikelaista mahdollista, myös yhdessä toisen bibiofiilin, Ville Ropposen kanssa. Luiden tie muutaman vuoden takaa lienee tuttu monille.

Nyt Villet ovat jälleen venäläisten ja Venäjän historian, nykypäivän ja kirjallisuuden kimpussa. He ovat julkaisseet teoksen Emigrantit, Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä, ja noita emigrantteja totisesti riittää, niin kuin tietysti muidenkin taiteen- ja tieteenalojen karkotettuja ihan tavallisista poliittisista ja taloudellisista lähtijöistä puhumattakaan.

Hyvä esimerkki emigranttikirjailijoiden merkityksestä on vaikkapa se, että kuinka moni venäläisistä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajasta on emigrantti. Ivan Bunin sai palkintonsa vuonna 1933, Boris Pasternak vuonna 1958, Mihail Solohov vuonna 1965, Aleksandr Solženitsyn vuonna 1970 ja Joseph Brodsky vuonna 1987.

Heistä Pasternakia kiellettiin vastaanottamasta palkintoa, sillä jos hän olisi matkustanut Tukholmaan, häntä ei olisi päästetty takaisin. Ainoastaan Solohov oli systeemin uskollinen kannattaja, joka palkittiin Neuvostoliiton kaikilla mahdollisilla palkinnoilla sen lisäksi, että hänet nostettiin NKP:n keskuskomiteaan asti. 

Loput olivat emigrantteja, joskin Solženitsyn palasi Mihail Gorbatshovin Venäjälle vuonna 1994 ja sai oikein oman televisio-ohjelmansakin, joka ei kuitenkaan tavoittanut katsojia.

Emigrantit esittelee paitsi aikamoisen liudan venäläisiä emigranttikirjailijoita ja heidän kohtaloitaan, myös kaupunkeja, joihin he asettuivat. 

                                                                        ***

Ropponen ja Sutinen eivät tyydy vain etsimään kymmenien emigranttikirjailijoiden teoksia ja elämänvaiheita, vaan matkustavat kirjailijoiden jäljissä paikkoihin, joissa emigrantit asuivat. Tärkeitä venäläiskaupunkeja, "toinen Venäjä", kuten kirjoittajat paikkoja nimittävät, ovat Lontoo, Berliini, Praha, Pariisi ja New York, eivätkä kirjoittajat unohda muutamia Suomeen asettuneita venäläiskirjailijoitakaan.

Lontoo oli emigranttien suosiossa ensimmäiseksi, ehkä oireellisestikin, sillä tässä ajassahan Londongrad on ollut venäläisten oligarkkien erityisessä suosiossa. Praha valikoitui monen asuinpaikaksi siksi, että se oli lähellä Venäjää, vaikkeivät emigrantit oikein uskaltaneet enää entiseen kotimaahansa matkustaakaan.

Berliinissä viihtyivät monet, mutta kun natsit nousivat valtaan, heidän elämänsä Saksan sydämessä muuttui ahtaaksi, etenkin, jos heillä tai heidän puolisoillaan oli hitustakaan juutalaisia sukujuuria.

Pariisi toimi eräänlaisena välietappina, jonne venäläisten oli helppo muuttaa, sillä sinne oli Lokakuun vallankumouksen jälkeen asettunut suuri joukko valkoisia venäläisiä. Monet heistä menettivät omaisuutensa ja erilaiset paikat saivat aatelisia siivoojia. 

Venäläisten emigranttien valtavasta määrästä eri puolilla maailmaa antaa hyvän kuvan Pariisin lähellä oleva kuuluisa venäläinen Cimetière de Liersin hautausmaa Sainte-Geneviève-des-Bois´ssa. Sinne on haudattu 10000 venäläistä emigranttia, lähihistoriassa mm. tanssija Rudolf Nurejev ja elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski. Valtavasta koostaan huolimatta hautausmaa ei saa olla aivan rauhassa, vaan Ranskan viranomaisilla olisi alueelle muutakin käyttöä.

Ja kun mistään Euroopasta ei enää löytynyt turvallista sijaa majatalosta, pakolaisten matka vei Atlantin yli Yhdysvaltoihin, ja tietysti New Yorkiin, jossa onkin ollut melkoinen venäläinen siirtokunta. Tästä porukasta löytyy esimerkiksi Vladimir Nabokov, joka on siitä erikoinen tapaus, että hän vaihtoi kirjoittamisensa kielen venäjästä englanniksi. Tähän ei moni muu ole pystynyt.

Ropposen ja Sutisen kirja on täynnä nimiä ja kirjoja ja kirjailijoita, joihin tekisi mieli tutustua, jos vain aika riittäisi kaikkeen, vaan kun ei riitä, suosittelen lämpimästi Nabokovin teosten lisäksi lukulistalle nuoremman polven emigranttia, Sergei Dovlatovia, jonka romaaneista piskuinen Idiootti-kustantamo on julkaissut suomeksi viisi hykertyttävää tarinoiden kokoelmaa, uusimman niinkin äsken kuin vuonna 2021.  

                                                                         *** 

Jos ymmärrän oikein Roposen ja Sutisen ajattelua, venäläistä emigranttikirjallisuutta leimaa häpeämätön viha-rakkaussuhde entiseen kotimaahan. Sinne kaivataan, mutta ennen kaikkea heti vallankumouksen jälkeen sinne kaivattiin aikaan ennen bolshevikkeja.

Toisaalta emigrantit kuvaavat tarkasti sitä, miksi entinen kotimaa on muuttunut mahdottomaksi elää, ja tämä on luettavissa romaaneista, jotka ovat syntyneet aina tsaarien ajalta nykyiseen diktatuuriin.

Kolmanneksi kirjoista tekee liikuttavia se, miten yksin emigrantti saattaa tuntea elämässään olevansa. Ulkopuolinen on aina ulkopuolinen, ja sen ongelman ruotimiseen kymmenet venäläiset emigrantit uppoutuivat.

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Emigantit, Venäläisten maanpakolaiskirjailijoiden jäljillä. Vastapaino 2024. 271 s.