Bloshevikiksi opetelleen tyly tarina
Joku aika sitten luin ja arvioin Anna Laakkosen väitöskirjan, jossa hän tarkasteli Karjalan Kommuuni / Punainen Karjala -sanomalehden kirjoittelua ja sen kehittymistä 1930-luvulla alkuperäisestä, jopa vapaasta ajatuksenvaihdosta tiukkaan stalinistisen komennon saneluun, jossa käytetty kielikin piti kääntää bolshevikiksi.
Siksipä olikin varsinainen onni, että törmäsin tuosta samasta ajasta, mutta hallintoalamaisen näkökulmasta kirjoitettuihin muistelmiin. Salanimellä Kirsti Huurre kirjoitetun kirjan takaa löytyy sen uuden painoksen toimittaneen Anna Hyrskeen isoisoäiti, joka muutti neuvostomaahan täysin vapaaehtoisesti etsimään parempaa elämää, mutta sitä hän ei todellakaan löytänyt.
Kirja Sirpin ja moukarin alla - suomalaisnaisen tositarina 1930-luvun Neuvostoliitosta ilmestyi jo jatkosodan aikana vuonna 1942, ja niinhän siinä kävi, että kun valvontakomissio alkoi sodan jälkeen hävittää suomalaiskirjastoista kirjoja, tämä oli yksi ensimmäisistä. Huurteelle itselleen kävi hyvin, sillä hän ehti paeta Suomesta Ruotsiin pari päivää ennen kuin hänet olisi otettu kiinni ja palautettu Neuvostoliittoon, kuten kaikille Neuvostoliitosta paenneille piti tehdä.
Huurteen kirjaa oli mielenkiintoista lukea Laakkosen väitöskirjan jälkeen myös siksi, että ihan tavallinen sanomalehden lukija kertoo siinä, miten Punaisen Karjalan kirjoittaminen hänen mielestään muuttui, kun Josef Stalinin diktatuuri kovensi otteitaan.
Sitä paitsi siellä mainitaan myös Laakkosen esiin ottama, pahin stalinilainen Karjalan kurittaja Pjotr Irklis, joka tuhansia ihmisiä tuhottuaan päätyi itse vastavallankumouksellisena pyövelin eteen. Siitä Huurre on pelkästään mielissään.
***
Tarina, jonka Huurre kertoo, on täynnä käänteitä ja vastoinkäymisiä. Hän jättää poikansa Pojun Helsinkiin ja hyppää junaan löytääkseen itsensä Leningradista, joka ei vastaa lainkaan hänen odotuksiaan. Jopa kaupunkiin Suomen sisällissodan jälkeen venäläisen sotilasmiehensä kanssa asettunut hieno täti osoittautuu surkeaksi muistoksi itsestään.
Huurre löytää aviomiehen ja saa tyttären, mutta niin vain mies, puna-armeijassa työskentelevä suomalainen komentaja - jonka sotilasarvon vastaavuutta meillä en tiedä - viedään ja teloitetaan. Vaan niinhän siinä käy, että toinen rohkea komentaja ottaa naisen ja lapsen huollettavakseen, vaikka häntä varoitettiin lukuisia kertoja siitä, miten mieletöntä on mennä naimisiin tapetun vastavallankumouksellisen lesken kanssa.
Toinenkin mies viedään, mutta kolmannen kanssa Huurre asettuu kalastajakommuuniin Nukuttalahteen, josta Suomen armeija jatkosodan aikaan heidät lopulta vapauttaa ja päästää Suomeen.
***
Jo kirjoittajan kokemukset ovat karua luettavaa, mutta koska tiedämme varsin hyvin, miten Stalinin suuri terrori toimi ja miten ihmisten sen kynsissä kävi, mielenkiintoisinta on lukea Huurteen ajatuksista siitä propagandasta, jolla Karjalan suomalaisia valistettiin.
Suomen asiat olivat, näin Karjalan suomalaisille uskoteltiin, kerrassaan kehnosti ja uusi vallankumous kypsymässä, mutta tietystihän tällaista tietoa tyrkytettiin, ja Huurrekin taisi uskoa sen, mutta kun neuvostopropaganda väitti, että Suomi oli Mainilassa hyökännyt Neuvostoliiton kimppuun, valhe oli niin paksu, ettei se enää mennyt läpi.
Miksi pieni Suomi hyökkäisi? Huurre kyseli itseltään, eikä hän oikein uskonut Otto-Wille Kuusisen johdolla perustettuun Terijoen hallitukseenkaan, jonka Vjatšeslav Molotov ilmoitti ainoaksi oikeaksi Suomen hallitukseksi, jonka piti puna-armeijan ja sen avuksi nousevan suomalaisen kansanarmeijan voimin marssia Helsinkiin vajaassa viikossa.
Niinhän ei tietenkään tapahtunut, mutta kun rauha sitten solmittiin Suomen hallituksen kanssa, Huurre ihmetteli, että kenen hallituksen? Kuusisenko? Mistä nämä Mannerheimit ja Paasikivet tähän tulivat?
Eikähän neuvostolehdistö kertonut mitään itse talvisodan tapahtumista eikä esimerkiksi kaupunkien pommituksista. Siksipä Huurteelle oli melkoinen järkytys, kun hän sai jatkosodan aikaan suomalaisten evakkojen jättämistä taloista käsiinsä vanhoja Suomen Kuvalehtiä, joissa kerrottiin esimerkiksi Helsingin rankoista pommituksista.
***
Kun olen lukenut niin Laakkosen väitöskirjan kuin Huurteen muistelmat, juuri nyt Venäjällä ja etenkin Karjalassa nostatetut Suomen-vastaiset vihakampanjat asettuvat aivan uuteen, synkkään valoonsa. Sandarmohiin haudatut Stalinin vainojen uhrit ovatkin suomalaisten teloittamia venäläisiä. Suomalaisten hautamuistomerkkejä tuhotaan ja Mainilan laukauksetkin ovat jälleen suomalaisten ampumia.
En yhtään epäile, etteivätkö nämä tiedot menisi sellaisinaan venäläisten mieliin. Heille on sentään valehdeltu järjestelmällisesti likipitäen aina. Suomen kannalta tämä on tietysti erityisen vaarallista, kuten olemassaolostaan paraikaa taistelevan Ukrainan kokemukset meille opettavat.
Kirsti Huurre: Sirpin ja moukarin alla - suomalaisnaisen tositarina 1930-luvun Neuvostoliitosta. Toimittanut: Anna Hyrske. Antena 2025. 235 s.
Kommentit
Lähetä kommentti