Johanna Sinisalon Joutsenlaulussa eetos muuttuu paatokseksi

Joutsenlaulu on Johanna Sinisalon 13. romaani. Kuva: Sabrina Bqain.

Turha väittää muuta. Olen pettynyt Johanna Sinisalon uusimpaan romaaniin Joutsenlaulu.

Pettymyksen syy ei ole siinä, etteikö Sinisalo olisi jälleen kerran löytänyt mielenkiintoisen lähestymistavan ihmisen ja muunlajisten suhteeseen, vaan se, miten kesken monet kehittelyä kaipaavat asiat jäävät.

Ja kun kirjoittaja ei oikein tiedä, miten päättelisi kehimänsä aiheet loppuun, hän joutuu kirjoittamaan kymmeniä sivuja aivan toisarvoista tarinaa, joista ehkäpä turhimpia ovat teoksen lopun kolme jaksoa, joissa kirjan sankari, avatarlentäjä Jane liitelee uusissa avaruuksissa. Ai miksikö? No vaikkapa siksi, että kertomus, jossa Jane pääsee seuraamaan ryhävalaiden yhteistyötä kalastamisessa on niin tuttu vaikkapa telkkarin luontodokumenteista. Tätä kuplakalastusta on kuvattu ihan tarpeeksi tarkasti täällä oikeassa elämässä.

Kesken jää myös teoksen huippumielenkiintoinen perusajatus siitä, että tekoäly pystyykin yllättäen tulkitsemaan eläinten viestintää ihmiskielelle. Siitä päästään jo niin pitkälle, että ainakin minulta jäisivät broilerit syömättä, jos kuulisin, miten hädissään ne ovat ja miten huutavat apua ennen teurastamistaan, mutta sitten senkin ajatuksen kehittäminen vain yksinkertaisesti lässähtää.

Sitten ovat romaanin rakenteelliset ongelmat. Paitsi, että Sinisalo seuraa Janen avatarseikkailuita, mukaan pääsee merkillinen Oortin pilven heimot -niminen tietokonesimulaatiopeli ja Ääni toisaalta, joka ainakin minulle paljastuu kirjailijaksi itsekseen, joka innostuu jopa vertaamaan omaa kirjailijanuraansa muutamiin muihin suomalaiskirjailijoihin.

Joutsenlaulun kansi on Ville Tietäväisen käsialaa. 

                                                                                  ***

Juonensa tasolla Joutsenlaulu alkaa, kun avatarkuski Jane, jonka hermot eivät pidä vaativassa tulipalon uhrien pelastusoperaatiossa, saa komennuksen rauhalliselle tiedekeikalle Kainuun kaltaiselle, vain luonnolle varatulle alueelle maapallolla.

Tämän niin kuin koko kirjan kuvaaman teknisen kehityksen mahdollistaa kiinalaisaustralialainen liikenainen nimeltä rouva Wang, joka on päättänyt käyttää valtavan omaisuutensa ja osaamisensa maapallon eri kolkkien pelastamiseen.

Jane suikkautuu avattarellaan koskemattomaan kainuulaismetsään, jossa pääsee seuraamaan kirjosieppopariskunnan pesimispuuhia. Ihan kiva, ei siinä mitään, mutta tämä Janen seuraama kirjosieppopariskunta on jostakin kumman syystä rakentanut avopesän kiven lohkareen päälle, kun kirjosieppo jos mikä on sentään oikeassa elämässä mitä selvin kololintu ja pökkelöpesijä, jollaiseksi edesmennyt luontokuvaaja ja kirjailija Hannu Hautala jokaisen kotipihan pöntöstäkin tutun lajin kuvasi.

Kun tämä tapahtuu jo kirjan alkupuolella, monet muutkin Sinisalon, joka ei siis ole koulutukseltaan biologi vaan kirjallisuustieteilijä ja teatterintutkija, esittämät luontotulkinnat ja tarjoamat tiedot alkavat arveluttaa. Miksi Sinisalon mieleen ei tullut vaikkapa punakylkirastas? huomaan jatkuvasti pähkäileväni. Kyllä sekin osaa puolustaa pesäänsä vaikka sitten oravalta.

Eikä meillä ole vuosikausiin ollut enää sapelihammastiikereitä vaan sapelihammaskissoja. Tarkistakaa vaikka. 

                                                                        ***

Teoksen kestävimmät ajatukset nousevat esiin jo Sinisalon hienossa esikoisteoksessa Ennen päivänlaskua ei voi. Ja ne kysymykset ovat ihmisen ja muunlajisten suhteet ja ihmisen korskea sokeus katsella maailmaa vain omasta, peukalollisesta ja puhuvasta ja kirjoitetusta maailmastaan.

Eivätkö muka mitkään muut lajit voi olla ihan yhtä älykkäitä kuin ihminen? Sinisalo kysyy ja on ehdottomasti oikean äärellä. Kun tätä eetosta syventää, lopulta ei voi päätyä muuhun kuin siihen, että totta kai voivat, ja siitä seuraakin sitten vallankumous: millä oikeudella ihminen kasvattaa ja tappaa muita lajeja ruuakseen?

Tätä pohtiessaan Sinisalo ajautuu kuitenkin eetoksesta paatokseen. Olisi ihan hyvin riittänyt, että hän olisi jättänyt lukijansa siihen epämiellyttävään tilaan, joka tulee pelkästään siitä ajatuksesta, että miltä broilerista mahtaa tuntua. Sellaiseen tilaan joutuneen on pakko miettiä perimmäistä kysymystä omasta ravinnostaan, paitsi jos ja kun lopulta päädymme siihen, että kasvitkin osaavat ajatella.

Kai tässä pitää alkaa opetella yhteyttämistä.

Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu. Otava 2025. 463 s.