Ilmari Käihköltä tärkeä muistutus: sotaa ei voi voittaa

Sotatieteilijä Ilmari Käihkö osoittaa uudessa kirjassaan, miten monimutkainen yhteiskunnallinen asia sota on. Kuva: Veikko Somerpuro.

Viimeksi tänä aamuna, perjantaina 7.11., ennen kun aloin kirjoittaa tätä arviota, löysin Ukrainan sodan loputtomasta uutisvirrasta tiedon, joka tuntui heti mukavalta: Venäjän roistopresidentin Vladimir Putinin ja hänen kaikissa Venäjän valheissa tähän asti uskollisen ulkoministerin Sergei Lavrovin väleissä on havaittavissa selvää kitkaa. 

Putin ei ole tyytyväinen Lavrovin toimiin tämän pohjustaessa mynkään mennyttä Putinin ja Donald Trumpin Unkariin suunniteltua tapaamista, eikä Lavrov pääse myöskään johtamaan Venäjän valtuuskuntaa seuraavaan G20-kokoukseen.

Tämä on yksi niistä kymmenistä uutisista, jotka olen lukenut innoissani sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja jälleen kerran se tuntuu pohjustavan suurta toivoani siitä, että Venäjä hajoaisi sisältä ja että Ukraina sen ansiosta voittaisi Venäjän tämän aloittamassa hyökkäyssodassa.

Samana aamuna lopettelin kuitenkin sotatieteilijä Ilmari Käihkön uusimman kirjan 10 oppia sodasta. Sen perusteella toiveillani ei ole oikein mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta rauhan tekeminen on sen verran vaikeaa, että vaikka Putin tipahtaisi kerralla ja korkealta, sodan loppuloksesta ei voi olla mitään varmaan. Tiedämme vain sen, näin tulkitsen Käihköä, että sotaa ei voi voittaa. Se ei ole, ja tämä esimerkki on minun, lätkämatsi, jossa jatkoajan maali tekee toisesta joukkueesta sankareita ja toisesta, no, luusereita.

Kirjan kansi on Mika Tuomisen käsialaa. 

                                                                           ***

Sotatieteilijä Käihkö ajattelee, että sota on paljon muutakin kuin taisteluja ja joukkojen sijoittelua, joten sen tutkimiseenkin tarvitaan aivan toisenlaisia työkaluja kuin taktisia karttoja. Sota on yhteiskunnallinen ilmiö, joten sodan tutkiminenkin on yhteiskuntatiedettä.

Käihköä on haastateltu varmaan satoihin juttuihin sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi. Haastattelijat ja etenkin ns. suuri yleisö on odottanut, että Käihkökin sanoisi, että Ukraina voittaa ehdottomasti, vaan eipä ole sanonut. Päinvastoin. Ja se, että Käihkö on pyrkinyt erottamaan toiveet tosiasioista, on saanut jotkut suomalaiset päättelemään, että tutkija ammentaa suoraan Venäjän pussiin.

Ei ammenna, Ukrainaa ja ukrainalaisia todella hyvin tunteva Käihkö kirjoittaa. Tottakai hän on Ukrainan ja ukrainalaisten puolella, mutta tieteilijän on vain pakko perustaa ajattelunsa tosiasioihin, ja niistä hän on kasannut uuteen kirjaansa kymmenen oppia.

Jo Käihkön ensimmäinen oppi, jonka mukaan sota on kauheaa, mutta joskus paras huonoista vaihtoehdoista, saa lukijan mielen ymmyrkäiseksi, mutta kun kysyy itseltään, miten Suomen olisi käynyt, jos se ei olisi puolustautunut talvisodassa puna-armeijaa vastaan, vastaus on selvä. Sotaahan ei tässäkään tapauksessa aloittanut Neuvostoliitto, vaan Suomi, joka päätti panna hanttiin niin paljon kuin pienen kansan rahkeista irtosi. Muutenhan Neuvostoliitto olisi vain valloittant Suomen, eikä mitään sotaa olisi syttynyt.

Käihkö käy läpi kirjassaan tärkeimpiä sodasta kirjoittaneita teoreetikkoja ja tärkeimpiä sotia. Hän kirjoittaa, kuinka sotaa on vaikea ymmärtää, ja siinä hän on täysin oikeassa. Hän neuvoo, ettei kenenkään pidä aliarvioida vihollistaan ja pohtii sitä, miten vaikeaa sodan lopettaminen on verrattuna sen aloittamiseen.

                                                                                 ***

Käihkö painottaa useaan otteeseen, ettei sotaa voi voittaa. Hyvä esimerkki tästä on se, kuinka ensimmäisen maailmansodan voittajat kuvittelivat pärjänneensä hyvinkin, mutta Saksalle tuo 11.11. klo 11 vuonna 1918 päättynyt sota kylvi vain siemenet seuraavaan maailmansotaan.

Jokainen sota päättyy kuitenkin joskus, vaikka me tunnemme maailmanhistoriasta sellaisenkin kuin satavuotisen sodan Englannin ja Ranskan välillä. Siksi Käihkö arvelee, että näin käy myös Ukrainassa, joka ei kerta kaikkiaan onnistu valtaamaan Venäjän itseensä liittämiä alueita takaisin. Sitä paitsi - ja tämä on minun, ei Käihkön muistutus - tuo arvioni alussa esiin nostamani ja mahdollisesti sivuraiteelle Venäjällä sysätty Lavrovhan kysyi aivan sodan alussa, että uskooko kukaan, että ydinasevalta voisi hävitä sodan?

Periaatteessa voi. Esimerkkejä löytyy niin Vietnamista kuin Afganistanistakin, jossa turpiinsa kävi saamassa vuorollaan kaksikin ydinasevaltaa, mutta milloinkaan ennen Ukrainan sotaa kukaan ei ole kuitenkaan pelotellut ydinaseellaan niin kuin Venäjä nyt.

Käihkö esittelee laskelman, jonka mukaan vuosina 1946-2005 käytiin maailmanlaajuisesti 63 valtioiden välistä sotaa. Niistä vain viidesosa päättyi selkeään sotilaalliseen voittoon, lähes kolmasosa tulitaukoon ja vain kuudennes rauhansopimukseen. Luvut ovat ehdottoman karmaisevia.

Kukaan ei voi kieltää minua kuitenkaan toivomasta Ukrainan voittoa, eikä kukaan voi kieltää minua iloitsemasta uutisista, jotka kertovat Ukrainan menestyksestä ja hirvistelemästä sitä, kun Venäjä menestyy.

Valitettavasti minun pitää valmistautua kuulemaan vielä kovinkin huonoja uutisia ennen kuin ukrainalaiset saavat rauhansa. Ja tässä meidän täällä lännessä on kyllä katsottava hyvin tarkkaan sitä, mitä olemme Ukrainan hyväksi tehneet. Emme tarpeeksi emmekä ainakaan ajoissa, Käihkö kirjoittaa. Venäjä olisi voitu pysäyttää vuosikymmen sitten, jos Euroopan valtiot olisivat vain halunneet edes yrittää. Meidät on vain ollut niin helppo ostaa hiljaiseksi halvalla öljyllä ja kaasulla. 

Olemme tottavie olleet hyväntahtoisia hölmöjä.

Ilmari Käihkö: 10 oppia sodasta. WSOY, 2025. 420 s.