Kerrassaan loistava elämäkertaromaani
Suvi Ratinen on onnistunut siinä, missä niin monet epäonnistuvat: hän on kirjoittanut loistavan elämäkertaromaanin kirjailija Aino Kallaksesta.
Onnistumiseen on monta syytä. Ensinnäkin Ratinen keskittyy kirjassaan Pakolainen sellaisiin vuosiin Kallaksen elämässä, joista emme tätä ennen ole paljonkaan tienneet.
Toiseksi hänen Pakolaisensa ei jää vain yksittäisen ihmisen elämän tapahtumia kirjaavaksi teokseksi, vaan panee lukijansa miettimään vaikkapa sitä, miksi me täällä Suomessa olemme niin tiiviisti vaienneet virolaisten jatkosodan jälkeisistä palautuksista Neuvostoliittoon, vaikka esimerkiksi täältä kuolemanleireille Saksaan lähetetyistä juutalaisista on kirjoitettu paljon.
Kolmas onnistumisen syy on se, että Ratinen kirjoittaa todellakin kaunokirjallisuutta ja käyttää sen sallimia keinoja ilmaisussaan niin, että Ratisen tekstiä lukee kevyesti ja mielikseen.
***
Aino Kallas (1878-1956) oli aikanaan yksi kansainvälisimpiä suomalais-virolaisia kirjailijoita. Hän asui ja kirjoitti viroksi Virossa, jonne hän oli päätynyt mentyään naimisiin diplomaatti Oskar Kallaksen kanssa.
Käytin tarkoituksella termiä suomalais-virolainen, sillä hän syntyi Suomessa professori Julius Krohnin perheeseen, mutta luopui Suomen kansalaisuudesta muuttaessaan Viroon. Termi on sikälikin paikallaan, etteivät Viron kulttuuripiirit oikein koskaan hyväksyneet Kallasta virolaiskirjailijaksi, vaan hän oli omalla tavallaan sivullinen sielläkin.
Tunnemme Kallaksen elämästä kaksi kiihkeää avioliiton ulkopuolista rakkaussuhdetta, joista suhde Eino Leinoon sai Aino Kallaksen jopa jättämään perheensä Viroon ja muuttamaan Helsinkiin unelmiensa prinssin takia.
Sitä me sen sijaan emme tiedä, miten katkerasti Kallas joutui pakenemaan Ruotsiin toisen maailmansodan jälkeen, kun Suomi lähetti täältä turvaa hakeneita ja jopa Suomen puolella Neuvostoliittoa vastaan taistelleita virolaisia idän pimeyteen.
Pakolaisen kansi on Piia Ahon käsialaa.
***
Kallasta varoitettiin karkotuksen vaarasta. Hän muutti viime hetkellä Ruotsiin, jossa hän yritti rakentaa elämäänsä sen entistä loistoa ja kuolleita läheisiään muistellen.
Viron Lontoon-suurlähettilään puolison ja kansainvälisesti juhlitun kirjailijan ei auttanut kuin sopeutua pakolaisasemaansa Ruotsissa. Hän paloi halusta muuttaa takaisin Suomeen, mutta se oli turvallista vasta 1950-luvulla. Kahdeksan vuoden ajan hän eli armopaloista Ruotsissa, jossa ei katsottu virolaisia pakolaisia hyvällä. Sen Kallas sai kokea karsaasti hoitokodista, jonne hän pääsi lepäämään ja toipumaan, ruotsalaisten veronmaksajien rahoilla, niin kuin hoitolan ruotsalaiset asukkaat sipehtivät.
Ratisen Kallas ei missään tapauksessa ole maailman paras ihminen ja suuri sankari. Ratinen kuvaa kipeän tarkasti sen, miten itsekeskeinen Kallas oli ja miten hän asetti aina itsensä kaikkien muiden, myös lastensa edelle. Eikähän hän tietenkään tullut Ruotsissakaan toimeen ilman siivoojaa ja ruuanlaittajaa.
Virolaisten kohtalo sodanjälkeisessä Suomessa oli todellakin katkera. Ensin punainen Valpo sisäministeri Yrjö Leinon johdolla metsästi täältä turvaa hakeneita, ja kun vastuu suomalaisneuvostoliittolaisista suhteista ja niiden rakentamisesta siirtyi ministeri Urho Kekkosen harteille, ihmisten palautukset jatkuivat, vaikkei kukaan tuossa vaiheessa varmasti voinut kuvitellakaan, että palautettuja olisi kohdeltu kunnolla, rikollisiahan he neuvostovallan mielestä olivat.
***
Elämänsä viimeisiksi vuosiksi Kallas pääsi kuitenkin muuttamaan Suomeen. Vuonna 1953 hän sai paitsi Suomen kansalaisuuden, myös Jenni ja Antti Wihurin rahaston miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Ratinen kuvaa tuon palkinnonjaonkin tuoneen Kallaksen mieleen jokseenkin katkeria muistoja. Tokihan paikalla oli presidentti J.K. Paasikivi ja antoihan miljoonan markan palkinto turvan loppuelämäksi, mutta kun tilaisuudessa oli niitäkin, jotka olivat aina kampittaneet Kallasta.
Katkeraa oli sekin, miten Kallaksen hengissä pysyneet lapset olivat joutuneet tai halunneet muuttaa mahdollisimman kauas Neuvostoliitosta ja palautuksen pelosta. Heitä tai lastensa lapsia Kallas ei juuri elämänsä lopulla nähnyt.
Ratisen kirja on arvokas siksikin, että hän on perehtynyt monipuolisesti Kallaksen elämään erilaisten aineistojen, Kallaksen päiväkirjojen ja historiantutkimusten avulla. Ratinen luettelee lähteet kirjansa lopussa, niin että jos lukija kaipaa lisää tietoja, hän voi mainiosti kääntyä lähimmän kirjaston puoleen ja lainata vaikkapa Kallaksen kohutut päiväkirjat. Ja Sudenmorsian on sellainen teos, että se pitää jokaisen kirjallisuuden ystävän lukea.
Suvi Ratinen: Pakolainen. Otava, 2025. 332 s.
Kommentit
Lähetä kommentti