Elizabeth Stroutin varhaisteos ei yllä myöhempien tasolle
Niinhän siinä käy, että kun lukija löytää jonkun kirjailijan, joka kertoo hänelle tarinoita, joihin lukija haluaa uppoutua, lukija tekee kaikkensa löytääkseen jokaikisen kirjailijan julkaiseman teoksen. Ja kun kustantamot tietävät tämän, ne ottavat julkaisuohjelmaansa tietysti suositulta kirjailijalta kaiken, mitä tältä löytyy.
Näin on käynyt esimerkiksi Elizabeth Stroutille, jonka Lucy Bartonista kertovat kirjat ovat olleet juuri minun makuuni. Mutta kun Stroutkaan ei ole kone, joka pystyisi kirjoittamaan jatkuvasti uusia kirjoja, kustantamo, tässä tapauksessa Tammi ja sen kuuluisa Keltainen kirjasto vastaa lukijoiden nälkään julkaisemalla kirjan Stroutin varhaisesta tuotannosta.
Uusin suomennos Burgessin pojat on Pulizer-palkitun Stroutin romaaneista neljäs. Se on ilmestynyt alunperin englanniksi vuonna 2013. Stroutin suomennoksista vain Olive Kitteridge (2008) on tätä vanhempi.
Valitettavasti tässäkin tapauksessa käy niin, että kun suositun kirjailijan kirjallisista arkistoista etsitään uutta painettavaa, aina ei löydy timantteja. Toki Burgessin pojat on mainio romaani, muttei missään tapauksessa yllä Lucy Barton -romaanien tasolle.
***
Niin. Lukijan odotukset ovat tietysti korkealla, kun hän saa käsiinsä jotakin uutta suosimaltaan kirjailijalta, mutta tällä kertaa odotukset eivät täyty, ja syykin on selvä. Siinä, missä Strout myöhemmässä tuotannossaan onnistuu karsimaan ja pelkistämään henkilöitään ja tapahtumia niin, että he muuttuvat kerrassaan naapureiksi ja tutuiksi, Burgessin pojat yrittää liikaa.
Kun Stroutille hänen myöhemmissä tarinoissaan riittää ongelma tai kaksi tai hankalahko ihminen ja hänen suhteensa lähiympäristöönsä tai ihmisen suhde hankalaan ympäristöönsä, Burgessin pojissa on varsin monta teemaa. On kahden veljen ja sisaren lapsuustraumoja, on pakolaiskriisiä ja Somalian sisällissodan heijastumia Yhdysvaltoihin, on oikeussalidraamaa ja on alkoholiongelmia.
Kun teemoja on monta, niiden käsittelemiseen pitää käyttää tuskastuttavan paljon tilaa. On selvitettävä, miten Yhdysvaltain oikeuslaitos suhtautuu sian pään moskeijaan heittämiseen, on kerrottava, mitä sisaruskolmikon traagisessa lapsuudessa oikein tapahtui, ja siitäkin on otettava selvää, miten käy, kun yksi kirjan henkilöistä alkaa seksisuhteeseen toimistonsa harjoittelijan kanssa.
Ja kun on vielä niin, ettei kukaan romaanin henkilöistä oikein ansaitse tulla empatisoiduksi, tarinaa lukee, sanoisinko perin ulkopuolisena. Tarinoissa ei ole ihmistä, jonka kautta kokonaisuus hahmottuisi.
***
Jos Burgessin pojat olisi kenen tahansa raapustelijan kirjoittama, suhtautuisin siihen varmasti paljon myönteisemmin kuin nyt, kun kirjailija kuuluu sentään minun takavuosien ehdottomiin suosikkeihini. Sitä paitsi kirja on ihan sujuva ammattitaidon osoitus, ja kun sen on kääntänyt Kristiina Rikmanin tapainen taituri, sen lukeminen ei varmasti tee kenellekään pahaa.
Sen neuvon haluan silti antaa, että jos aloitat Stroutin lukemisen Burgessin pojista, älä lannistu äläkä lopeta tähän romaaniin. Kaiva esiin ensimmäinen Strout-suomennos Nimeni on Lucy Barton, niin ymmärrät, miten hienosta kirjailijasta on oikeasti kysymys.
Elizabeth Strout: Burgessin pojat. Suomentanut: Kristiina Rikman. Tammi, 2025. 398 s.
Kommentit
Lähetä kommentti