Kun sanat muuttuivat teoiksi

FT Helena Pilke on tutkinut ennen kaikkea propagandaa ja sensuuria. Kuva: Lukukeskus.

Vanha viisaus muistaa kertoa meille, miten sanoilla on taipumus muuttua teoiksi. Harmi, että tästä totuudesta on tullut ennemminkin kulunut hokema kuin vakavasti otettava varoitus.

Se, miten vakavasta asiasta on oikeasti kysymys, käy erinomaisesti ilmi propagandaa ja sensuuria tutkineen kulttuurihistorioitsija Helena Pilken kirjasta Sanomalehtien sisällissota. Kun kirjan lukee, ei voi välttyä ajatukselta, ettei kukaan oikein halunnutkaan välttyä tammikuussa 1918 alkaneelta sisällissodalta, niin vankasti sitä manattiin jo kesäkuusta 1917 lähtien.

Sisällissotaa edeltävien vuosien sanomalehtiä tutkinut Pilke on löytänyt varhaisimman maininnan mahdollisesta tulevasta kansalaissodasta todellakin jo kesäkuussa 1917. Sanaa käytti viipurilainen Työ. Lehti kuvaili alkukesän kireitä viljatunnelmia:

"Maanviljelijöiden asettuminen jyrkkään vastarintaan muuta yhteiskuntaa vastaan on verinen vääryys, mikä voi johtaa (...) sangen tuhoisiin seurauksiin - kansalaissotaan", Työ kirjoitti. Tuon jälkeen sanaa alettiin käyttää yhtä useammin ja useammin.

Tunteet kiristyivät äärimmilleen kylvökauteen osuneen maatalouslakon, kesällä sanomalehtien ilmestymisen katkaisseen kirjapainolakon, valtalain, eduskunnan hajottamisen ja uuden valitsemisen ja syksyisen suurlakon seurauksena.

Tunnelmat olivat niin kiihtyneet, että vaikka työväenliike sai tärkeimmät vaatimuksensa 8-tuntisesta työaikalaista ja kunnallislakiuudistuksesta ja torpparien vapautuksesta läpi, mikään ei riittänyt. Näyttää siltä, ja tämä on minun tulkintani, ei niinkään Pilken, että kun emämaa Venäjällä bolshevikit kaappasivat vallan, Suomessa oli pakko yrittää samaa. 

Mitkään uudistukset eivät vasemmistolle riittäneet, joskin myös oikeisto oli myös täysin valmis mittelemään voimia. Punakaarteja ja suojeluskuntia perustettiin kaikkialle maahan elämistä varmistamaan, mutta molempien kaartien suunta oli kohti lopullista yhteenottoa.

                                                                       ***

Meidän nykylehtien lukijoiden - ja minun entisen tekijän - on melkeinpä mahdotonta ymmärtää, miten suuri merkitys sanomalehdillä oli tilanteen kärjistymiseen. Lehdet kirjoittivat paitsi asioista, myös ihmisistä uskomattoman ruokottomasti. Päätoimittajat kävivät lehdissään toistensa kimppuun tavalla, jolle nykyisin ovat sukua kaikkein pahimmat internetin vihapuheet.

Kun sensuuri Venäjän tsaarivallan romahdettua lopui, sana oli todellakin vapaa ja sanaa käytettiin muuallakin kuin pienissä, kädestä käteen levinneissä painotuotteissa. Viha oli kirjoitusten käyttövoima ja vihaa kirjoitukset vain nostattivat ilman, että toimittajat olisivat lainkaan miettineet, mitä kirjoituksista seuraa.

Varhaisimman mediakriittisen puheenvuoron Pilke on löytänyt huhtikuun lopussa 1918 ilmestyneestä valkoisen armeijan propagandalehden Valkoisen Suomen numerosta, kun sotatoimet alkoivat olla lopuillaan. Näyttää siltä kuin kirjoituksen laatinut olisi noussut juoksuhaudastaan ja vilkaissut ympärilleen kutakuinkin ensimmäistä kertaa vuoteen.

Puoluekiihko, lehti kirjoittaa, on ollut suurempaa kuin mielipide-erot sinänsä. Lehdet ovat harjoittaneet "toisten vaikutteiden epäämistä ja mustaamista, lukijain kiihottamista ja ilkeää yllyttämistä, itsetietoista usuttamista toinen toistaan vastaan".

Valkoinen Suomi ei tyytynyt vain yhteen kertaan mediakritiikkiä harjoittaessaan, vaan totesi toisessa kirjoituksessaan parin päivän sisään kuinka niin sosialisti- kuin porvarilehdet olivat "vaanimalla vaanineet jokaista pientäkin tilaisuutta päästä häjysti ja salakavalasti, tai sitten julkeasti ja röyhkeästi kilpailevan puolueen tai lehden kimppuun. He ovat valvovinaan tällaisessa häpeällisessä hommassa lukijakuntansa ja puolueensa etuja, vaikka he vaan yksinkertaisesti niitä usuttavat epäluuloon, kateuteen ja vihaan".

"Pienikin mielipiteitten eroavuus, joka oikeastaan ei aiheuta tavallisten ihmisten välillä minkäänlaista katkeruutta (...) muuttuu sanomalehtimiesten käsissä sappeakiihottavaksi kataluudeksi."

Vaikka Valkoisen Suomen analyysit juuri ennen taisteluiden loppumista olivat näin tarkkoja ja teräviä, vihanpitoon tai sen hillintään niillä ei ollut mitään vaikutusta. Hennalan ja Tammisaaren vankileirien helvetit olivat vasta kehittymässä.

                                                                      ***

Pilken kirja nostaa lukijan mieleen asioita myös tästä päivästä. Yhä edelleen ihmiset ovat liikkeellä vihan vallassa ja sanan voimalla. Yhä edelleen mitä kärjistynein vihapuhe ja mitä pöyristyttävin totuuden vääristely ja propaganda uppoavat ihmisiin tavalla, jota on tässä hetkessä melkeinpä mahdotonta ymmärtää.

Venäjä ei jatkaisi järjetöntä Ukrainan tuhoamista, jos valtaapitävät eivät pystyisi vangitsemaan alamaistensa mieliä. USAn ilmiselvästi järjetön hallitus ei pystyisi tapattamaan oman maansa kansalaisia, jos se ei onnistuisi vääntämään mustaa valkoiseksi, mutta kun ihmisille valehdellaan tarpeeksi kauan, kukaan ei usko enää mihinkään. Totuuden mitaksi jään minä itse, ja minä valitsen elämäntavan, jossa ei tarvitse miettiä yhtään mitään.

Sanat muuttuivat teoiksi Suomessa vuonna 1918 ja sitä ne tekivät ennen toista maailmansotaa natsien hallitsemassa Saksassa. Sanat ovat muuttuneet teoiksi nyky-Venäjällä ja omiin harhoihinsa eksyneessä USAssa. Kaikki se roska ja vihapuhe, jota jotkut omaksi ilokseen levittävät internetissä, on pelkästään roskaa ja vihapuhetta, mutta valitettavasti sillä on oma otollinen kuulijakuntansa.

Kun jotakin väitettä toistetaan tarpeeksi monta kertaa, sillä on taipumus muuttua toimintaa ohjaavaksi todeksi. Siitä suomalaisten sanomalehtien kirjoittelu ennen sisällissotaa antaa karmean esimerkin.

Helena Pilke: Sanomalehtien sisällissota. Vastapaino 2025, 371 s.