Sari Näre purkaa sotien traumoja epigenetiikan avulla
Sosiologi Sari Näre on tutkinut laajasti sodan vaikutuksia ihmisiin ja ihmisyhteisöihin. Tähän asti hän on lähestynyt vaikkapa seksiä ja sotaa tiukasti tutkijan näkökulmasta, mutta uusimmassa kirjassaan Sodat esiäitieni silmin hän on liikkeellä jopa harvinaisen henkilökohtaisista näkökohdista. Hänellä on ollut vimmattu tarve etsiä omia juuriaan, ja sillä matkallaan hän on löytänyt valtavan määrän piilotettua ja hiljaa kärsittyä.
Itse asiassa Näreen uusin kirja lähestyy jopa pamflettia sen ehdottoman ja tinkimättömän sodanvastaisuuden kanssa, eikä hän kaihda kirjoittamasta siitäkään, mistä sodan muodossa Suomea ja suomalaisia niin järkyttävästi kurittaneet vainolaiset ovat aina tulleet.
Sodat esiäitieni silmin on jollakin tavalla hajanainen teos. Ensimmäisten sadan sivun aikana kirjoittaja ei juurikaan mainitse esiäitejään, ja mitenpä mainitsisi, eihän jostakin Kustaa Vaasan sotien ajalta edes ole lähteistöä, joissa käsiteltäisiin naisia ja lapsia ja heidän elämäänsä. Muinainen historia on ja tuntuu pysyvät miesten historiana.
Siksipä kirjan alkukolmannes tuntuu vähän turhalta. En minä alkanut lukea kertausta kaikista niistä sodista, joita miehet kävivät ja joista miehet ovat kirjoittaneet. Ja kun törmäsin Kaarle XII:n murhan kuvaukseen tämän järjettömällä sotaretkellä Norjaan, jonka Näre kuvaa Voltairen vuonna 1970 suomeksi julkaistun kirjan pohjalta, oli aivan ihmeissäni. Voltairen? Tämähän on se valistusajan Voltaire, joka kirjoitti Kaarle-kirjansa jo vuonna 1731. Mitä hän täällä tekee? Eikö Kaarle XII:sta muka ole kirjoitettu uudempaa tutkimusta?
No. Näre on sosiologi eikä historiantutkija, mutta siitä huolimatta tällainen lähdekirjallisuuden käyttö kummeksuttaa.
Kirjan kansi on Justine Florion käsialaa.
***
Mutta sitten kirjassa tapahtuu jotakin.
Alamme lähestyä nykyisiä aikoja ja Näreen uudempia sukulaisia. Nyt esiin alkavat piirtyä naisten ja lasten kohtalot, jotka ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat vahvasti myös kirjoittajan omaan elämään. "Siksi minusta tuli sosiologi", Näre kuvaa tarvettaan selvittää, miksi hänen sukulaisensa, etenkin sotaorpo äitinsä ja hänen sisarensa elivät niin kuin elivät. Ja siinä kuvaan astuu perinnöllisyystieteen uusin haara, epigenetiikka.
Epigenetiikka tarkoittaa geeneihin liittyviä muutoksia, jotka säätelevät niiden toimintaa kytkemällä niitä pois ja päälle ilman, että itse DNA muuttuu. Nämä geenien päälle kertyvät muutokset voivat periytyä sukupolvien yli. Noita muutoksia aiheuttavat vaikkapa ympäristötekijät tai elämäntavat tai stressin tapaiset kokemukset.
Ja sota, jos mikä, aiheuttaa stressiä, pelkoa, unettomuutta ja turvattomuutta. Kun näitä kokemuksia kertyy tarpeeksi, ne, näin Näre tulkitsee, periytyvät ja muuttuvat ja muuttavat kokonaisia sukuja ja niiden tapoja reagoida tapahtumiin.
Näreen äiti ja kaikki hänen siskonsa olivat niukista oloista tulleita sotaorpoja. Niinpä heistä jokainen eli elämänsä hamstraten tavaraa, yksikin Näreen täti niin paljon, ettei enää mahtunut asuntoonsa, vaan joutui muuttamaan tyttärensä luo asumaan.
Tuota ennen tutkijan suvussa oli viljalti raskaita elämänkohtaloita, kun esimerkiksi valkoisten puolella taistellut isoisä toimi vartijana Hennalan vankihelvetissä sisällissodan jälkeen ja kun yksi isoisoisä oli samaisella leirillä vankina. Tapasivatko he toisensa? Näre pohtii, niin kuin spekuloi monessa muussakin kohdassa sitä, mitä oikeasti olisi voinut tapahtua.
Osallistuiko vartijaisoisä vankien tappamiseen, jota Hennalassa harrastettiin ehkäpä enemmän kuin missään muualla? Entä mihin päätyi isoisoisä, joka onnistui karkaamaan leiriltä? Venäjälle varmaankin, mutta miten hänen kävi siellä?
***
Näre on varmasti oikeassa, kun hän pohtii nyky-Venäjän äärimmäisen rikollisia toimia Ukrainassa. Niinhän venäläiset ovat aina toimineet, Näre muistuttaa, ja käy Kansanrunousarkiston muistitietokorttien avulla läpi kaikkia niitä hirveyksiä, mitä isossavihassa Suomessa tapahtui, eivätkä kuvaukset vaikkapa lasten elävältä paistamisista ole mukavaa luettavaa.
Ja koska venäläiset eivät koskaan ole käyneet läpi murhaavan väkivaltaista historiaansa, he vain jatkavat tappamista ja raiskaamista, jonka ovat aina osanneet ja oikeudekseen ajatelleet. Eikä tilanne näytä ainakaan paranevan maassa, joka on jälleen nostanut yhden suurimmista murhamiehistä, Josif Stalinin, yhdeksi suurimmista kansallisista sankareistaan.
Näre ei todellakaan tyydy vain kirjaamaan hämmästyttävän perusteellisesti tutkimansa sukunsa historiaa. Hän ottaa räväkästi kantaa ja pohtii aivan oikein, mitä järkeä sodassa on? Entä miksi miespolvet toisensa jälkeen seuraavat vallanhimoisia johtajiaan mielettömille sotaretkille? Varastaakseen pesukoneita ja vessanpyttyjä?
Siinä menossa niin Näreen kuin meidän muidenkin esiäitien kohtaloksi jää kärsiä ja siirtää piiloon jääneitä traumojaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen, meille asti, kuten Raamatun kirjoittaja yllättävän viisaasti asian tiivistää.
Sari Näre: Sodat esiäitieni silmin. Docendo, 2025. 318 s.
Kommentit
Lähetä kommentti