Asle löytää toisensa Jon Fossen nerokkaassa tarinassa
"Je est une autre", Jon Fosse lainaa Arthur Rimbaudia Septologiansa keskimmäisten kirjojen motoksi. "Minä on toinen", Katariina Huttunen suomentaa Rimbaudin vuonna 1871 kirjoittaman lauseen, ja tarjoaa lukijalle ensimmäisen pähkinän purtavaksi.
Est on nimittäin être-verbin yksikön kolmannen persoonan taivutusmuoto, kun ensimmäisessä se olisi suis. Alkuperäisellä lauseellaan Rimbaud haluaa kuvata sitä, ettei ihmisen persoonallisuus ole mitenkään yhdeksi jäykistynyt, vaan moninainen ja muuttuva. Ja sellainen Nobel-kirjailijan Septologian minäsankari, taidemaalari Asle on, niin moninainen ja muuttuva, että hänellä on maailmassa, jos nyt ei aivan kaksoisolento, toinen taidemaalari Asle, niin ainakin melkein.
Sekavaa? Hieman, mutta kuitenkin niin valaisevaa. Kun nyt olen lukenut Septologian seitsemästä kirjasta viisi, Aslen kuva hahmottuu koko ajan tarkemmaksi. Tällä hetkellä, kun viimeisiä kahta kirjaa ei ole vielä julkaistu suomeksi, Asle näyttäytyy minulle ihmisen elämän kahtena vaihtoehtoisena polkuna, joista toinen vie taiteilijan juoppouteen, kun toisessa hän pelastuu siltä, mutta yksi on ja pysyy: mieltä ja sisintä riipova yksinäisyys, joka on kummankin Aslen perimmäinen olotila ja tunne.
***
Tunnemme taidemaalari Aslen elämää jo melkoisesti Fossen Septologian kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta vasta nyt, keskimmäisissä luvuissa Fosse pääsee asian ytimeen, kertomaan siitä, miten Aslesta tai oikeastaan Asleista tuli, mitä tuli.
Toki Fosse törmäyttää Aslet jo aivan teoksensa alussa, kun raitistunut Asle löytää ystävänsä, juopon Aslen hangesta nukkumasta, mutta Aslejensa ensimmäiset, kutkuttavat kohtaamiset Fosse säästää teoksensa keskivaiheille. Miltä tuntuu, kun ainaiseen mustaan takkiin, ruskeaan olkalaukkuun ja värikkäisiin huiveihin pukeutuva kertoja-Asle tapaa aivan samanlaisen Aslen? Miltä se tuntuisi sinusta?
Samalla, kun kertomus entistä suoremmin kuvaa kahta Aslea, ajatus heidän vaihtoehtoisista elämistään kirkastuu kirkastumistaan. Toinen jäi yksin, kun taiteilijan juopotteluun kyllästynyt vaimo ottaa ja lähtee, toinen jäi yksin, kun rakastettu kuolee, siltä se ainakin tässä vaiheessa vaikuttaa.
Molemmissa Asleissa on tarpeeksi samoja piirteitä, jotta heitä on helppo pitää yhtenä tai siis toisena, kuten Fosse kirjoittaa. Nuorille miehille maistuu olut siinä missä he ovat yksinkertaisesti niin taitavia maalareita, että pääsevät Taidekouluun, vaikkeivät ole ylioppilaita, ja niin lahjakkaita, että he pystyvät elättämään itsensä kuvillaan. Kummallakaan ei ole edes ystäviä, mitä nyt kertoja-Aslella on naapurin Åsleik, joka auraa Aslen pihan ja tuo tälle lampaanreisiä syötäviksi.
***
Erityisen hienosti Fosse kuvaa Aslen lapsuutta ja nuoruutta. Aslen varhaisiin vuosiin hän vie lukijansa vaikkapa kesken lumisen automatkan, kun Asle näkee itsensä lapsuudenkodissaan, jossa äiti väkyttää hänelle jatkuvasti pitkästä tukasta ja jossa isä yrittää kaikesta huolimatta tukea lahjakasta poikaansa.
Nämä näkökulman ja ajan muutokset ovat ehkä hienoimpia, mitä olen koskaan lukenut. Koska meillä lukijoilla, ainakin minulla, on tapa nähdä kuvina parhaiden tarinoiden tapahtumat, minun on luontevaa katsella, miten Asle menee lukioon tai taidekouluun tai miten hän asettuu asumaan koulukortteeriin suutarinlesken piharakennukseen.
Molempien Aslejen vanhuuden Fosse kuvaa hienovaraisesti heti teossarjan ensimmäisissä kirjoissa. Miesten lapsuuteen ja nuoruuteen ja siihen risteykseen, jossa heidän kehityksensä lähtevät eri teille, hän keskittyy kolmessa keskimmäisessä kirjassa. Käsittelemättä ovat vielä kertoja-Aslen suhde vaimoonsa Alesiin ja kaima-Aslen suhde omaansa.
Aslen Jumala-suhdetta Fosse pyörittää mukana koko kirjasarjan ajan, mutta senkin hän tekee hyvin omintakeisesti: katoliseksi kääntynyt Asle raplaa käsissään rukousnauhoja ja lausuu latinaksi Ave Maria- ja Isä meidän -rukouksia, mutta epäilee koko ajan Jumalan olemassaoloa ja rukousten mielekkyyttä.
Käsittämättömän hienosti Fosse kuvaa koko ajan kertoja-Aslen taiteellista työtä, maalaamista ja sitä, mitä valmiit kuvat hänelle merkitsevät. Tulkitsen niin, että maalaamisesta kirjoittaessaan Fosse kirjoittaa itse asiassa kirjailijan kamppailuista, niistä kuvista, joita hän meille valmiina tarjoaa.
Septologian kääntäminen nykynorjasta suomeen ei varmasti ole ollut helppoa, mutta ihmeellisen hienosti Katriina Huttunen onnistuu suomentamaan Fossen päättymättömät virkkeet ja sinne tänne poukkoilevat ajatukset.
Jos arastelet tarttua Septologiaan, lue ensin Fossen kauniin tiivis pienoisromaani Aamu ja ilta. Se auttaa avaamaan, miten kirjailija kirjoittaa ja ajattelee.
Jon Fosse: Septologia III-V: Minä on toinen. Suomentanut Katriina Huttunen. WSOY 2026, 377.
Kommentit
Lähetä kommentti