Keräilijät sen todistaa: näytelmä ja romaani ovat kaksi eri taideteosta

Elli Salon Keräilijöistä on tehty niin ensin teatteriversio kuin myöhemmin romaani. Kuva: Sabrina Bqain / Otava.

Viime syyskuussa Kajaanin kaupunginteatterissa nähtiin kantaesityksenä Elli Salon kirjoittama näytelmä Keräilijät. Kun aikaa oli kulunut jonkin aikaa, näytelmän tarina ilmestyi romaanina, joka pääsi myös Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Olen tarkoituksella antanut ajan kulua, että sitten kun tartuisin Salon kirjaan, pystyisin lukemaan sen vertaamatta sitä koko ajan mielestäni turhan sekavaan näyttämötoteutukseen. Ja hyvä niin. Näytelmä ja kirja, vaikka kuinka ne olisivat saman kirjailijan kynästä, ovat aina kaksi eri taideteosta, jossa näytelmä kaiken lisäksi on ohjaajansa tulkinta kirjailijan tarinasta.

Salon romaani on oikein mukavaa luettavaa, koherentti kokonaisuus, jonka ytimessä on kolmen erilaisen naisen erilaiset surut. Kertoja, arkeologi Heini suree kuollutta veljeään, luontokuvaaja Ani tuhoutunutta uraansa ja kostamuslainen Ljudmila entistä elämäänsä. 

Lisämakua suruun tuovat ne turhat kuolemat, johon silloinen Neuvostoliitto ajoi ukrainalaisia sotilaita talvisodassa Raatteen tielle ja nimettömiin maakuoppiin ruumiiksi, joista Läätteen kylällä on vielä jonkin verran muistitietoa Heinin tutkittavaksi. Ja tietysti kokonaisten kyläkuntien tyhjeneminen.

Keräiöijöiden kans on Piia Ahon käsialaa. 

                                                                               ***

Keräilijät on kauniilla tavalla hiljainen romaani. Salo kirjoittaa siihen mukaan paitsi sankarikolmikkonsa ja sen neljännen, eläköityneen rajavartijakoira Ystävän, myös Suomen itärajan takaa maahan tulleet pakolaiset, jotka ovat jättäneet jälkeensä paitsi hylättyjä autoja, myös eri kielillä kirjoitettuja lappusia.

Läätteen alkuperäiset asukkaat makaavat joko terveyskeskuksen vuodeosastolla odottamassa omaa kuolemaansa tai ovat mukana tarinassa Heinin penkomissa muistitietokeruiden tarinoissa. Muuta ei oikeastaan ole, ei edes turisteja Anin leirintäalueella, paitsi jokunen karhujen kuvaaja kopissa, jossa tarpeet tehdään tietysti sankkoon.

Heini yrittää päästä surustaan irti kartoittamalla ukrainalaishautoja Anin opastuksella parhaan kykynsä mukaan. Kun miettii vuosikymmeniä sitten kuolleita, oman veljen tuore kuolema on ehkä helpompi käsittää.

Ani ratkoo ongelmiaan järjettömällä juopottelulla, joka ei ole itsetuhoisesta käytöksestä kovinkaan kaukana. Puhumaankin hän pystyy vasta, kun tarpeeksi monta kupillista on tuhottu.

Ljudmilan ongelmat ovat ikuisesti ulkopuolisen ongelmia. Ratkaisuja oman elämänsä ongelmiin hän etsii säilömällä vimmatusti kaikkea, mitä käsiinsä saa marjoista yrtteihin. No onhan Ljudmilalla tietysti pieni kirjastonsa, jota hän hoitaa niin kuin kirjastonhoitaja vain osaa.

                                                                             ***

Salo on tehnyt paljon taustatyötä romaaniansa varten, siitä kertoo kunnioitusta herättävä lähdeluettelo kirjan lopussa. Ja vaikka Salo on syntyisin Kajaanista, hän on tarpeeksi viisas, että ymmärtää käännättää Kemppaiskaisan ja muiden alkuperäisten kainuulaisten puheet kainuuksi Suomussalmen Schroderuksilla, Ullalla ja Eerolla.

Sitä en oikein osaa sanoa, mitä lisäarvoa romaaniin tuovat otteet keksityn eräkirjailija Erkki Järvenharjun teoksista, joiden takaa löytyvät vaikutteet Aarne Erkki Järvisen ja Samuli Paulaharjun tuotannosta.

Vaikka Keräilijöistä on tehty kaksi erillistä taideteosta, eikä niiden vertaaminen ole ehkä kovin rakentavaa, uskaltaudun silti hivenen pohtimaan romaania ja teatteriesitystä rintarinnan. Tässä tapauksessa romaani vie hiljaisuudellaan ja syvällisyydellään voiton. Minulle riittää aivan mainiosti se, miten Salo kuvaa esimerkiksi Anin järjetöntä juopottelua ilman, että minun pitää nähdä kaikki se örinä ja Ystävän kauhu.

Ja se on kirjallisuuden vahvuus, lukijan pikkuhiljainen upottaminen tarinaan ja sen taustoihin. Niin paljon tapahtuu lukijan päässä, jossa romaani oikeastaan syntyy kokonaan uudelleen.

Elli Salo: Keräilijät. Otava, 2025. 206 s.