Epäyhtenäinen kokoelma kiinnostavia kirjoituksia

Kirjailija Mihail Šiškin elää nykyisin Sveitsissä. Kuva: Yvonne Boehler.

Pakko sanoa, että odotin ehdottomasti enemmän venäläisen emigranttikirjailija Mihail Šiškinin tuoreesta suomeksi ilmestyneestä kirjoituskokoelmasta. Kirjan nimi on Tulevaisuus ja sen alaotsikko on Mihin Venäjä oikein on matkalla, mutta sen sijaan, että kirjoituksissa olisi keskittytty vain ja ainoastaan Venäjään ja Šiškinin ajatuksiin kotimaastaan ja sen tulevaisuudesta, kirjoitusten aiheet laajenevat ja laajenevat kauas otsikon ohi. 

Vappu Orlovin ja Sirpa Hietasen suomentamassa esseekokoelmassa on kaiken kaikkiaan kymmenen kirjoitusta. Venäjän lisäksi Šiškin käsittelee niissä yhtä ehdotonta kirjailijasuosikkiaan, irlantilaista James Joycea, ja yhdessä hän pohtii sitä, miksi hän ja hänen veljensä, jota hän kirjoittaa yhä rakastavansa, ovat ohjautuneet täysin toisiin leireihin nyky-Venäjällä.

Hänellä on aikaa pohtia myös suuren elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin hänelle tarjoamia opetuksia kirjailijan uralle ja niin edelleen.

                                                                               *** 

Venäjästä valtio- ja valtakoneistona Šiškinillä on jokseenkin samanlainen käsitys, johon olen itsekin vuosien varrella päätynyt. Taisi olla, että luin Leo Tolstoin Sotaa ja rauhaa, kun päähäni iski ajatus siitä, miksi Venäjä ei kertakaikkiaan uudistu, piti siellä valtaa kuka tahansa.

Šiškin ajattelee, että mikään ei koskaan ole muuttunut eikä muutu Venäjällä niin kauan kuin maa rakentuu perinteisen orjapyramidin järjestykseen. Se tarkoittaa sitä, että koko valtava maa ja sen kymmenet miljoonat ihmiset pysyvät ikuisesti paikoillaan teki vallankumouksen kuka tahansa, sillä vallankumoukset eivät ole koskaan muuttaneet maassa mitään.

Eivätkö ole? No eivät. Kun bolshevikit kaappasivat vallan tsaarilta ja tämän kolmetoistaportaiselta virkamiesten neuvosarmeijalta, he vain yksinkertaisesti siirsivät entiset vallanpitäjät syrjään ja asettivat  omat, huom., miehensä heidän tilalleen. 

Ja kun Boris Jeltsin ja sittemmin diktaattoriksi itsensä asemoinut Vladimir Putin saivat vallan, he tekivät täsmälleen samoin. Puhdistuksetkin toimivat niin kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa ei niinkään tiputtu ikkunoista kuin jouduttiin tunnustamaan kansanvihollisuus näytösoikeudenkäynneissä.

Kirjan kansi on Martti Ruokosen käsialaa. 

                                                                ***

Lännessä on aina odotettu, että joku tulisi ja uudistaisi maan. Šiškin nostaa esiin vuorollaan Katariina Suuren ja sittemmin kommunistit, joista lännen intellektuellit todellakin odottivat muutoksen tekijöitä. Vilpittömille ja uudistuksia ajaneille vanhoille kommunisteille kävi huonosti, Šiškin kirjoittaa. "Vallanpitäjille eivät ole tarpeen idealistiset taistellijat vaan faaraon tahdon kuuliaiset toteuttajat."

Taidatko tuota enää tarkemmin sanoa.

Kaiken mahdollistaa se sama muutoksen vastainen henki, johon maaorjat vapauttanut Aleksanteri II törmäsi vuonna 1861: vapautetut eivät halunneetkaan vapautta, joka tarkoitti sitä, että ikuisuuksia pyörineessä systeemissä elämään onnistuneet ihmisparat joutuivatkin hakemaan ja tekemään töitä palkkaa vastaan.

Sama tapa elää on nähtävissä myös nyt. Pienen ihmisen kannattaa olla vieläkin pienempi, ettei kukaan huomaisi häntä ja johtaisi vaikeuksiin. Aleksei Navalnyin esimerkki ei innosta kapinoimaan, vaan varastamaan vessanpönttöjä Ukrainasta.

                                                                  *** 

Toki Šiškinin muutkin kirjoitukset ovat kiinnostavia. Ajattelin jopa, että aloittaisin uudestaan kesken jääneen Joycen Odysseuksen, sen verran innostuneesti Šiškin kirjailijan työtä ja kurjasti päättynyttä elämää kuvaa.

Tarkovskin elokuvat olen katsonut moneen kertaan ja nyt tuntuu, että olen unohtanut niistä niin paljon, ettei tekisi lainkaan pahaa katsoa ne uudelleen. Kuvanveistäjä Ernst Neizvestyin elämäntarina puolestaan on niin ihmeellinen kuolleista nousemisineen, järjestelmän vastustamisineen ja Nikita Hruštšovin hautamuistomerkin veistäisineen, että hänestä tekisi mieli tietää lisää. 

Entäpä sitten Oblomov, Ivan Gontšarovin vuonna 1859 kirjoittama, oblomovilaisuuden käsitteen ihmisten mieliin iskostanut romaani ja sen päähenkilön ote elämään? Ehkäpä se on, näin Šiškin tuntuu arvelevan, ainoa järkevä tapa suhtautua maailmaan, joka Venäjän kaltaisena ympärillä avautuu.

Yhden asian olisin halunnut kirjaan lisättävän, nimittäin sen, missä ja milloin kukin kirjoitus on ilmestynyt. Se olisi palvellut kokoelman hajanaisuutta ihmettelevää lukijaa mainiosti. 

Mihail Šiškin: Tulevaisuus. Mihin Venäjä oikein on matkalla? Suomentaneet venäjästä Vappu Orlov ja saksasta Sirpa Hietanen. WSOY 2026.  167 s.