MItä elämäkerturit meille oikein kertovat?
Brittiläinen kirjailija Ian McEwan ei varmaan osaakaan kirjoittaa tylsää tai mitään sanomatonta kirjaa, ei. Sen sijaan hän kirjoittaa aina jotakin äärettömän mielenkiintoista, omanlaistansa ja terävää.
Juuri sellainen on miehen uusin suomennos Mitä voimme tietää, joka kertoo niin sadan vuoden päästä tulevaisuudesta kuin meidän ajastamme. Ja se liikkuu molemmissa ajoissa niin vastaansanomattomalla voimalla kuin vain tämän hetken toden kokija sen osaa.
Juonensa tasolla romaanissa on kyse kirjallisuudentutkijasta Thomas Metcalfesta, joka vuodesta 2119 käsin yrittää saada selkoa siitä, mitä tapahtui myöhemmän maailman "toisiksi kuolemattomien pidoiksi" julistamilla illallisilla vuonna 2014, kun maailmankuulu runoilija Francis Blundy esitti puolisonsa Vivienin kunniaksi kirjoittamansa ainutkertaisen runon.
Tuosta runosta ei ole säilynyt yhtään ainutta kappaletta, sillä alunperinkin Blundy kirjoitti siitä vain yhden version. Maailmassa on sadan vuoden ajan tuon illan jälkeen liikkunut jos jonkilaisia spekulaatioita siitä, millainen runo oli, ja nyt kirjallisuudentutkijamme päättää etsiä sen käsiinsä vaikka viimeisen kiven alta.
Sellaiseen paikkaan runo onkin aivan hyvin voinut joutua, sillä sadan edeltävän vuoden aikana on ihmiskunnalle tapahtunut kaikenlaista kamalaa: ydinsotia, katastrofaalista vedennousua ja kymmenien miljoonien ihmisten pakoa Afrikasta. Thomas, siis McEwan, nimeää tuon ajan varsin sattuvasti sekoamisen ajaksi, jolta tämä aika tässä ja nyt sotineen ja kansainvälisten systeemien sortuessa oikeasti tuntuukin.
Kirjan kansi on Suzanne Deanin käsialaa.
***
Romaanissa on kaksi aikatasoa, tuo kirjallisuudentutkijan edustama sekoamisen jälkeinen aika, kun Brittein saarista on konkreettisesti tullut saaria, kun valtamerien pinnat ovat nousseet kymmeniä metrejä ja vain korkeimmat maanpinnan kohdat ovat jääneet meren yläpuolelle.
Toisessa ajassa runoilija Blundy niittää mainetta, rahaa ja naisia ja ärtyilee mieltään osoittaville luonnonsuojelijoille, jotka maalaavat aivan turhia ilmastopiruja tavallisten porvarien seinille.
Thomasilla on käytettävissään monenlaista materiaalia, Blundyn puolison Vivienin kymmenet päiväkirjat tietysti, mutta myös kaikki se sähköinen materiaali, jota meidän ajastamme on kerätty ja koko ajan kerätään, digikuvat, videot, haastattelut, filminpätkät, radio-ohjelmat ja muut.
Kun Thomas ryhtyy selvittämään toisten kuolemattomien illallisten tapahtumia historioitsijapuolisonsa Rose Churchin kanssa, materiaalista ei ole pulaa, mutta mystinen juhlaruno 54-vuotiaalle Vivienille on ja pysyy piilossa.
***
Paljastamatta liikaa romaanin tapahtumia voin kuitenkin kertoa, että lukija pääsee ihan itse kirjan tapahtumien edetessä katsomaan, miten hyvin Thomas ja Rose hahmottavat sadan vuoden takaiset tapahtumat, ja se on tämän kirjan parasta antia.
Olette varmasti lukeneet lukuisia elämäkertoja erilaisista ihmisistä. Ne ovat syntyneet täsmälleen samanlaisen prosessin ansiosta kuin Thomasin tutkimat tapahtumat. Jo se, että jostakusta kirjoitetaan elämäkerta, tarkoittaa sitä, että kuvauksen kohde on jollakin tavalla meitä tavallisia tallaajia merkittävämpi ja, jos niin voi sanoa, parempi ihminen kuin muut aikalaisensa.
Toki elämäkerturit kirjoittavat nykyisin historioihinsa muutakin kuin kohdettaan imartelevia ylisanoja, mutta lähtökohtaisesti kohteen pitää olla päätään meitä muita pitempi, että hänestä kannattaa kirjoittaa.
Voi olla, että liioittelen, kun kirjoitan näin, mutta se on suunta, johon McEwan Mitä voimme tietää -romaanillaan ajaa takaa. Entäpä, jos tosi on jotakin aivan muuta kuin mitä meille tarjotaan totena luettavaksi? Entäpä jos jälkipolvet eksyvät heille syötettyyn tarinaan niin syvälle, etteivät pääse sieltä lainkaan pois?
Entäpä, jos tutkijat ja kirjailijat ajavat takaa aaveita, jotka ovat omissa mielissään luoneet?
Ian McEwan: Mitä voimme tietää. Suomentanut: Jaakko Kankaanpää. Otava, 2026. 366 s.
Kommentit
Lähetä kommentti