Onko yhteiskunnalla oikeus teloittaa?
Tiistain Helsingin Sanomissa esiteltiin Lauri Maijalan Lahteen ohjaama teatterikappale. Näytelmän nimi on Haapajären Elvis ja se kertoo Asko Argillanderin kokemuksista perhehelvetissä, jossa väkivaltainen isä terrorisoi perhettä aina siihen asti, kun Argillanderin mummo otti ja puukotti terrorisoijan kapakassa hengiltä.
Perhe pääsi vainoajastaan, jota yhteiskunta ei ollut millään keinoilla saanut kuriin, ja mummo sai tuomionsa. Silloinen tasavallan presidentti Martti Ahtisaari tutustui tapaukseen ja armahti vankilaan tuomitun tappajan. Ainoa asia, mikä Argillanderia jäi tapauksessa vaivaamaan oli se, ettei hän koskaan ehtinyt kiittää Ahtisaarta kädestä pitäen tämän päätöksestä.
Suurin osa meistä on varmasti sitä mieltä, että tässä tapauksessa kaikki meni oikein. Mummo tuomittiin ja armahdettiin ja Haapajärven poliisilaitoksella juotiin kakkukahvit sen kunniaksi, että riesasta päästiin lopullisesti.
Vaan menikö kaikki sittenkään oikein? En tiedä, kun en tunne tapausta lehtijuttua paremmin, mutta sen uskon, että Argillanderin ja hänen läheistensä elämä muuttui paremmaksi kertaiskusta.
Anna Huhtalan kirjan kansi on Anna Makkosen käsialaa.
***
Juttu osui silmiini mitä otollisimmalla hetkellä. Olin nimittäin juuri saanut luetuksi historiantutkija Anna Huhtalan kirjan Kuohuttava kuolemanrangaistus. Veritekoja ja tuomioita Suomessa 1926-1938.
Huhtalan näkökulma on toki toinen kuin Argillanderin tapauksessa, jossa kyse lienee siitä, onko ihmisillä oikeus puolustautua vaikka sitten äärimmäisiä keinoja käyttäen itsensä suojelemiseksi, sillä Argillanderin tapaus on yksittäinen, kun taas Huhtala pohtii kuolemanrangaistusta yhteiskunnallisena ilmiönä ja poliittisena päätöksenä.
Huhtalan käsitteleminä vuosina tehtiin nimittäin äärimmäisen raakoja veritekoja, jotka johtivat vaatimuksiin kuolemanrangaistuksen käyttöönotosta Suomessa uudestaan sitten Venäjän vallan alkuaikojen.
Keskustelu kuolemanrangaistuksesta oli hyvin poliittinen. Siihen osallistuivat myös maan johtavat oikeustieteilijät, joiden parista löytyi yllättävän paljon kuolemanrangaistuksen ymmärtäjiä.
Ns. kansan oikeustajuun vedottiin tapauksessa jos toisessakin, mutta kovin valikoivasti. Muutamien murhien, eteenkin naisten tappojen jälkeen kuolemanrangaistusta vaadittiin toteutettavaksi, sillä se oli toki Suomen lainsäädännön mukaan mahdollinen, mutta kun lapualaiset kyydittivät ja tappoivat kommunisteiksi tiedettyjä tai sellaisiksi väitettyjä miehiä, etenkin oikeistossa päädyttiin pikemminkin ymmärtämään muiluttajia kuin vaatimaan heille rangaistuksia.
Vasta presidentti K.J. Ståhlbergin ja hänen vaimonsa kyyditys Helsingistä Joensuuhun vuonna 1930 muutti oikeistonkin näkemyksiä poliittisen väkivallan järkevyydestä vaikkakin äärioikeiston into kaapata valta kulminoitui Mäntsälän kapinaan kaksi vuotta myöhemmin.
***
Huhtala pohtii kiinnostavasti ajatusta kansan oikeustajusta. Mitä se oikein on? Silmä silmästä -kostamista? Syyllisten hutkimista ennen tutkimista? Köysien rasvaamista? Lynkkauksia, joilta sentään onnistuttiin välttymään, vaikka joitakin murhamiehiä raivostuneet kansalaiset onnistuivat riistämään poliisien käsistä?
Läntisessä Euroopassa oli jo vuosikymmenten ajan lähdetty siitä, ettei kuolemanrangaistus ole oikein. Väärän tuomion mahdollisuus on aina olemassa, ja vaikka silloisessa Neuvostoliitossa salaisen poliisin NKVD:n johtaja Nikolai Ježov perustelikin joukkomurhia sillä, että on aina parempi tappaa kymmenen viatonta kuin jättää yksi kansanvihollinen tuomitsematta, meillä ei tällaiseen terroriin haluttu lähteä mukaan.
Kuolemanrangaistuksen vastustajat kysyivät myös yksinkertaisen mutta vaikean kysymyksen: miten ja kuka valittaisiin pyöveliksi, jos kuolemanrangaistuksia alettaisiin jakaa. Jatkosodan aikana niitä toki tuomittiin jopa helposti, mutta rauhan oloissa lopullinen ratkaisu tuntui suuresta osasta suomalaisia mahdottomalta.
Kuolemanrangaistus on niin äärimmäinen ratkaisu, ettei sitä pysty käsittelemään ilman, että tunteet tulevat mukaan. Ja kun tunteet tulevat mukaan, tosiasiat saattavat alkaa hämärtyä. Ongelma on aivan toisen mittaluokan asia kuin vaikkapa kouluesimerkki siitä, saako kuolemansairas tai vaikkapa hänen vanhempansa varastaa lääkettä, jos siihen ei ole muuten varaa.
Tuossa tapauksessa varastaminen on oikeutettua, olen aina ajatellut, mutta onneksi meillä ei sentään ole aloitettu uudestaan keskustelua kuolemanrangaistuksesta, vaikka esimerkiksi lasten rankaisemisessa on alettu ottaa uusia, vakavia askelia entistä tiukempaan kuriin ja entistä rajumpiin laitoksiin. Jotenkin ajattelen, etteivät kovemmat rangaistukset ole oikea tie edes lapsi- ja jengirikollisuuden hoitamiseen.
Anna Hautala: Kuohuttava kuolemanrangaistus. Veritekoja ja tuomioita Suomessa 1926-1938. Bazar 2025. 297 s.
Kommentit
Lähetä kommentti