Naisen tie eristyksestä itseyteen
Viime syksynä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Monika Fagerholmin romaani Eristystila / Kapinoivia naisia ei ole maailman helpointa luettavaa. Sen fragmentaarinen rakenne vaatii lukijaltaan keskittymistä, mikä taas tarkoittaa sitä, että romaani kannattaa lukea mahdollisimman nopeasti ja pitkinä pätkinä.
Itselleni se ei ollut mahdollista, vaan etenkin romaanin alkupuoliskon luin aivan liian monessa osassa. Kun sitten lopulta pystyin keskittymään kirjaan kunnolla, se vei mukanaan täysin siitäkin huolimatta, että - ja tästä havainnostani minua ette kyllä voi hirttää - se on naisen kirjoittama kirja naisista naisille.
Kun mietin, miten tiivistäisin lukemani tämän arvion otsikkoon, päädyin lopulta tähän: romaanissa on kyse naisen tiestä eristyksestä itseyteen.
***
Minun kannaltani Eristystilan kuvaama aika on erityisen herkullinen. Kirja kuvaa vuosia 1976-77, jolloin itse olin samanlaisessa tilanteessa kuin romaanin päähenkilö Alice, omilleni pyrkivä, joka paikkaan säntäilevä, mahdollisuuksien paljoudesta pyörryksissä.
Muistan myös tarkkaan ajan, jonka Fagerholm kirjassaan sytyttää henkiin Länsi-Saksan kaupunkisisseineen kaikkineen, sillä heistä romaanin Alice on erityisen kiinnostunut. Syvimmän vaikutuksen nuoreen naiseen tekee se, miten vangittuja Baader-Meinhof -ryhmän jäseniä vankilassa kidutettiin, ei toki pieksämällä, vaan kieltämällä heiltä kaikki aistiärsykkeet, eristämällä heidät paitsi maailmasta, myös itsestään. Hulluksihan siinä tulee.
Toki Alicen elämä on kaikkea muuta kuin eristystilaa. Erityisen upeaksi se muuttuu, kun Alice muuttaa äitinsä luota maalta isänsä uuteen perheeseen hienoon esikaupunkiasuntoon, nukketaloon, kuten Fagerholm sitä kutsuu.
Siellä Alicea odottaa aivan toisenlainen elämä kuin mitä hän on osakseen kuvitellut, monta hänestä aidosti kiinnostunutta ja häntä eteenpäin auttavaa naista, äitipuoli Siri ja iäkäs sukulaisnainen ja teatterintekijä Veronica, joka kannustaa Alicea kirjoittamaan kuin pieni eläin, ja senhän Alice myös tekee sillä seurauksella, että Fagerholmin romaanin lukijat saavat luettavakseen myös Alicen kirjan.
Alice näkee eristystilan oman itsenäisenä alkavan elämänsä negatiivina, josta hänen on kaikin keinoin onnistuttava pysymään erillään. Parhaimmillaan se tarkoittaa uusia tuttavuuksia, rakkauttakin, mutta pahimmillaan käsittämätöntä kateutta ja vihaa.
***
Alicessa on pakko olla paljon Fagerholmia itseään, sellaista itseään etsivää nuorta, joka haaveilee kirjailijan urasta, pakko, sillä aivan kaikkea tuosta kamppailujen tiestä ei edes taitava kirjailija voi kuvitella ellei ole itse sitä kokenut.
Alicen elämässä tapahtuu mahdottoman paljon asioita, niin kuin parikymppisen ja omaa elämäänsä aloittelevan ihmisen elämässä tapahtuu. Hänen on selvittävä monenlaisista vaikeuksista. Hänen on opeteltava luottamaan paitsi itseensä, myös ihmisiin ympärillään. Ja hänen on opittava, ettei kaikki ole pelkästään ja vain ihanaa.
Fagerholm kuvaa tuota prosessia monipuolisesti ja ajassa edestakaisin hyppien. Alicen romaani tuo oman lisänsä tuohon prosessiin. Fagerholm kasvattaa lukijansa odotuksia viittaamalla tuleviin tapahtumiin ikään kuin valmistaen lukijaansa niihin etukäteen, ja viisasta se onkin, sillä romaanissa tapahtuu myös kauheita asioita.
Siinä sivussa Fagerholm jakaa lukijoilleen ihastuttavia viisauksia, joista tämä on minun ehdoton suosikkini ihan senkin vuoksi, että se on nykyisten maailmantapahtumien valossa niin järkyttävän totta: "Kun klovnit tulevat kuninkaan luo, heistä ei tule kuninkaita, vaan palatsista tulee sirkus." Taidatko tätä aikaa osuvammin kuvittaa.
Monika Fagerholm: Eristystila / Kapinoivia naisia. Suomentanut: Hannimari Heino. Teos, 2025. 396 s.
Kommentit
Lähetä kommentti