Olen ollut osa modernia orjataloutta jo pitkään

Paavo Teittinen on Helsingin Sanomien palkittu tutkiva toimittaja. Kuva: Liisa Valonen.

Olenhan minä nähnyt ne ahkerat filippiiniläiset, jotka ovat keränneet tuhansia kiloja marjoja Kainuun metsistä. Olen syönyt valtavat määrät ahvenanmaalaisia omenia. Olen katsellut risteilyaluksella, kun satamaan tullessamme me ahtaudumme ulos, kun siivoojat painelevat sisään. Olen nauttinut puhtaista ja hyvin petatuista hotellisängyistä.

Vaan olenko koskaan ajatellut, että nuo ahkerat, minun elämäni mukavaksi tehneet ulkomaalaiset ihmiset ovat olleet moderneja orjia, kuten Paavo Teittinen, tietokirjallisuuden Finlandialla viime syksynä palkittu toimittaja kirjoittaa?

Enpä ole, en ainakaan tarpeeksi. Siksi Teittisen Pitkä vuoro on mitä tarpeellisinta luettavaa meille kaikille.

Lähimmäksi minun elämääni ovat tulleet filippiiniläiset marjanpoimijat, vaikken ole heitä koskaan päässyt jututtamaan, lähimmäksi niinä vuosina, kun Kainuun Sanomat kirjoitti heistä jutun silloin, toisen tällöin. Kantava tarina heistä oli aina se, miten onnelliset ihmiset etelästä tulevat ja hankkivat niin paljon rahaa, että voivat kotiin palattuaan ostaa itselleen talon tai auton tai maatilan tai...

Kun totuus alkoi valjeta, marjakeisarit ryhtyivät hyökkäykseen. He eivät voineet sulattaa, että sellainenkin ihminen kuin vasemmistonuorten silloinen puheenjohtaja ja nykyinen europarlamentaarikko Li Andersson oli thaimaalaisia auttaneen Junya Imprasertin kanssa tullut poimijoiden kutsusta leirille Saarijärvelle vuonna 2013. Kari Jansa uhkaili kaksikkoa rikosilmoituksella ja väitti kaksikon lahjoneen poimijoiden esittämään perättömiä väitteitä.

Nyt, vuosikausia sen jälkeen kun ensimmäiset poimijat ilmestyivät Suomeen, kaksi suurinta marjakeisaria, lappilainen Jukka Kristo ja suomussalmelainen Vernu Vasunta ovat saaneet rankat syytteet. Vasunta on ehtinyt saada jo kolmen ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion 62 ihmiskaupasta. 

Kristoa syytetään vielä rankemmasta, 78 ihmiskaupasta. Molempien mukana leivättömän pöydän ääreen on haastettu myös heidän thaimaalainen liikekumppaninsa Kalyakorn ”Durian” Phongphit. Tähän juttuun sotkeutui myös marjakauppaa omalta postiltaan työ- ja elinkeinoministeriöstä hallitusneuvoksena vahtinut Olli Sorainen, jolla oli niin kova tarve saada arvoviulu sukulaiselleen, että hän pyysi sitä suoraan Kristolta. Lahjushan se oli, vaikkei 6000 euron soitin mikään arvokalu ollutkaan.

Pitkän vuoron kansi on Jenni Noposen käsialaa. 

                                                                            ***

Marjanpoimijat ovat vain yksi ihmisryhmä, jonka kohtelua Teittinen on vuosien ajan seurannut. Muita on muualla: Ahvenanmaalla ja Närpiössä, Helsingissä, Kuopiossa, Oulussa, Rantasalmella.

Kaikissa tapauksissa toistuu sama kuvio: ulkomaalaisia työntekijöitä tuodaan Suomeen tekemään orjatyötä mitätöntä korvausta vastaan ja elämään ihmisasunnoiksi sopimattomissa parakeissa ja vieläpä niin, että tulijat joutuvat maksamaan kynnysrahaa työtä saadakseen. 

Kynnysrahaa maksetaan niin kotimaassa kuin Suomessa. Sen saaja on monissa tapauksissa maanmies, joka toimii välikätenä, mutta kynnysrahaa on Teittisen selvitysten mukaan valunut myös mm. SOL siivousfirman väliportaan johtajalle.

Yksi modernin orjuuden muoto ovat urakat, jotka jakautuvat lukemattomiin alaurakoihin, joiden pohjimmaisina raatavat ulkomailta tulleet ihmiset, jotka eivät aina saa edes matkalippujensa verran rahaa kasaan 16-tuntisista työpäivistään  ja seitsemänpäiväisistä työviikoistaan.

                                                                             ***

Läpi kirjan Teittinen hämmästelee sitä innottomuutta, jolla viranomaiset ja oikeuslaitos puuttuvat selviinkin tapauksiin. Toki Suomesta löytyy poliiseja, jotka jaksavat tutkia juttuja perinpohjin, mutta sangen usein poliisi kuittaa selvätkin riistotapaukset palkkariidoiksi, jotka pitää käsitellä ammattiliiton avulla.

Oikeudessa minkäänlainen näyttö ei tahdo riittää, sillä tutkinnat ja syyteharkinta tehdään luvattoman huonosti. Prosessit venyvät vuosien mittaisiksi ja pääsevät jopa vanhenemaan. Siksi Kiantaman ja Polarican orjatyön päätyminen oikeuteen ja tuomioihin asti on varsin merkittävä poikkeus.

Vielä yksi erikoinen piirre moderniin orjuuteen liittyy. Kun Teittinen seurasi, miten nepalilaisravintoloiden kokkien oikeudet toteutuivat, rahaa heidän työstään kahmineet ja sitä kotimaahansa salakuljettaneet ravintoloitsijat saattoivat heittää oikeuksiaan vaativille, että turhaanpa vaaditte. Minä tunnen poliisit ja minä tunnen virkamiehet. Eivät he minulle mitään tee.

Suomalaisille tämä ei varmaankaan menisi täydestä, mutta kun ottaa huomioon, miten korruptunoituneista maista uhrit tulevat, on helppo uskoa, että rehvastelu otetaan todesta, etenkin kun Suomessa olevia muistutetaan jatkuvasti siitä, että me tiedämme, missä perheesi siellä jossakin asuu.

                                                                                  ***

Moderni orjuus on siihen juuttuneiden yksilöiden kannalta tietysti kamalaa, mutta sillä on seuraamuksensa myös Suomelle ja suomalaisille. Miten ihmeessä rehelliset suomalaisten tai maahanmuuttajien pyörittämät firmat voivat pärjätä kilpailussa rikollisia keinoja käyttäville? Eivät mitenkään.

Siksipä on merkillistä, miten vähän moderni orjuus kiinnostaa vaikkapa suomalaisia poliitikkoja. Työntekijä- ja työnantajajärjestöt ovat sentään jo alkaneet löytää toisensa modernin orjuuden kitkemisessä.

Paavo Teittinen: Pitkä vuoro. Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen. Gummerus, 2025. 394 s.