Olli Jalonen rakastaa pieniä ihmisiään niin kuin syvästi humaani ihminen vain voi

Olli Jalonen on kirjoittanut jälleen vahvan romaanin, tällä kertaa myös omista juuristaan. Kuva: Pekka Nieminen.

Jos joku suomalainen kirjailija, tai ylipäänsä minkämaalainen tahansa, on humanisti, niin kaksinkertainen Finlandia-voittaja Olli Jalonen on.

Hänen romaaneissaan ei ole yhtään muiden vähäpätöisenä pitämää ihmistä, etteikö Jalonen osaisi katsoa häntäkin rakastaen ja syvästi ymmärtäen. Se on ollut ehdottomasti Jalosen tuotannon kultainen sääntö, ja sitä se on myös miehen uusimmassa romaanissa Puhdas viiruinen elämä.

Jalonen on kuljettanut lukijoitaan mitä eriskummallisimmissa ympäristöissä ja esitellyt meille monenlaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan. Nyt, uusimmassa romaanissaan, hän uskaltautuu kaivelemaan omia juuriaan, isovanhempiensa elämää Hämeenlinnassa. Tarina alkaa 16.6.1914 ja päättyy 18.8.1929, aikaan, jolloin, niin kuin Jalonen huomauttaa, ihmiskunnan väkimäärä ylittää jo kaksi miljardia.

Kirjansa alussa Jalonen kertoo teoksensa taustoista ja esittelee sen ihmiset, 1800-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa syntyneet. "Sanoja paperilla", Jalonen kuittaa kuulemansa, kuvittelemansa ja lukemansa ja ihmettelee, onko siinä mitään omakohtaista tai lisäarvoa. On siinä, nimittäin näkökulma, johon en oikeastaan ole koskaan törmännyt romaaneissa, joissa käsitellään viime vuosisadan alun traumaattisia tapahtumia.

Käy niin, että kuvatessaan Rinkelimäen elämää muutaman vuosikymmenen verran, Jalonen näkee kuvaamansa historian aivan uudella tavalla. Nyt ei olla suurten tapahtumien keskipisteessä. Nyt ei taistella tämän tai tuon aatteen puolesta. Nyt tavalliset ihmiset yrittävät tulla toimeen keskellä sitä, mitä me jälkikäteen nimitämme historian suuriksi tapahtumiksi.

Kirjan kansi on Anna Lehtosen käsialaa. 

                                                                   ***

Totta kai Jalonen kertoo, mitä rinkelinmäkeläisille tapahtui sisällissodan aikaan. Hän osaa elävöittää senkin, miltä mahtoi tuntua, kun pirttiin työntyi myöhemmin muiluttajia. Siinä sivussa hän muistuttaa kuitenkin, että tuossakin ajassa ja noidenkin tapahtumien pyörteissä ihmisten piti osata elää ja tehdä työtä ja ennen kaikkea rakastaa.

Historian pyörät pyörivät ja myllyt jauhavat, mutta joku menee kuitenkin aina eteenpäin, opiskelee, löytää mieluisan työn ja ihmisen, jonka kanssa jakaa unelmansa. Joillekin käy tietysti myös huonosti. 

1920-luku ei todellakaan ollut aikaa, jolloin kaikki mennyt annettiin anteeksi ja jolloin kaikki ihmiset olivat ystäviä keskenään. Sisällissodan repimä juopa on kuitenkin niin syvä, että se jakaa kokonaisia perheitä. Ja kun niin käy, ihmisten on silti vain yritettävä jatkaa elämäänsä, vaikka kuinka sydämestä kouristaa.

                                                                        ***

Tämän kaiken Jalonen purkaa sanoiksi paperille tavalla, jonka vain hän osaa. Hän on kehittänyt oman, tuumiskelevan tyylinsä, jossa on takaumia, palautumia ja vastakohtia samoissa virkkeissä. Olen varma, että se, joka on lukenut muutaman Jalosen romaanin, tunnistaisi kyllä kirjailijan käsialan, jos hänet pantaisiin tunnistamaan tekstin tekijää.

Jalonen rajaa romaaninsa ajan tarkasti. Hän kertoo meille, miten ihmisten määrä maapallolla ehtii siinä ajassa, ensimmäisestä maailmansodasta ja muista kahinoista huolimatta kasvaa 1,7 miljardista yli kahteen miljardiin. Väenpaljoudesta huolimatta yksittäisten ihmisten huolet ja murheet, ilot ja riemut, ovat aina ja vain yksittäisten ihmisten huolia, murheita, iloja ja riemuja. Ja sellaisina ne ovat niin tavattoman tärkeitä.

Kuin ohimennen Jalonen kertoo siitäkin, että vaikka rinkelinmäkeläisiin osuu jos jonkinlaista eläjää ja tohottajaa, pikkurikollista ja omalaatuista persoonaa, he pitävät kuitenkin toisistaan huolta. Lasten perään katsotaan, sairaalaan joutuneelle kerätään rahaa ja kävelykeppi ja kun oikein tiukka paikka tulee, naapuruston kovanaama on lopulta se, joka pelastaa toisella tavalla ajattelevan.

Kuin vastakohdaksi heille Jalonen piirtää muutamalla viivalla ja parilla sanalla tai yhdellä repliikillä kuvia tyypeistä, jotka eivät pääse nousemaan ennakkoluulojensa vankeudesta. Heitä voisi lukijankin käydä sääliksi, jos he eivät olisi säälittäviksikin liian mitättömiä.

Upea, upea romaani. Varmasti yksi tämän vuoden parhaita.

Olli Jakonen: Puhdas viiruinen elämä. Otava, 2026. 318 s.