Mikä ilo! Kajaanin taidemuseon kesänäyttely venyttää suupielet korviin

Kukahan tässä katsoo ketä? Sika itseään, me ihmiset peilaavaa sikaa vaiko sittenkin itseämme? Sitä kysyy Pekka Jylhän teos Mitä se elämä on? Kuva: Seppo Turunen.

Harvoinpa olen nähnyt niin hykerryttävän hauskaa ja rentoa taidenäyttelyä kuin kesäksi Kajaanin taidemuseoon parkkeeranneen uutuuden. Biologisia ilmiöitä on täynnä toinen toistaan hienompia teoksia, jotka, paitsi että ovat ehdottomasti suomalaisen nykytaiteen huippuja, kertovat niin paljon ihmisen leikkisyydestä.

Näyttely on koottu Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmista ja se on toteutettu neljän museon, Kajaanin, Kokkolan, Riihimäen ja Rovaniemen museoiden yhteistyönä. Niinpä se tarjoaa kävijälleen 25 taiteilijan teoksia, jotka puhuvat toisilleen kuin paraskin papupata.

Sen lisäksi näyttely tuo täkäläisten taiteen ystävien ulottuville taiteilijoita, joiden töitä on muulloin pitänyt matkustaa katsomaan esimerkiksi Helsinkiin tai Tampereelle. Sellainen taiteilija on toki myös Anna Retulainen, joka kevään ajan kutsui meitä katsojia kotiinsa ja puutarhaansa, mutta pakotti myös katsomaan hakkuaukeiden rytökasoja ja ne voittavia horsmapuskia.

                                                                      ***

Yön kuningatar Kaarina Kaikkosen näkemänä. Kuva: Seppo Turunen. 

Pitää vähän brassailla korkokenkätietämyksellään. Kun Kaarina Kaikkonen on rakentanut taidemuseon suureen yläsaliin teoksensa Yön kuningattaret (2005/2014), juuri kuningattarista on kyse. No katsokaa kenkiä, joista Kaikkonen on aukonut ja levittänyt niin kukkien tai hyönteisten näköisiä ja oloisia teoksia, että harva osaa.

Erityisesti minua hauskutti ja huvitti Kaikkosen Yön kuningattarista yksi, jonka hän oli tehnyt itsensä Christian Laboutinin piikkikorkoisesta ja punapohjaisesta kengästä. Jotkut säästävät itsensä kipeiksi saadakseen laboutinit, mutta Kuhmon Kamarimusiikkiin vuosia sitten mainion festaripaitainstallaation laatinut Kaikkonen vetelee luksuspopon palasiksi.

Kim Simonsson: Voodootyttö. Kuva: Seppo Turunen. 

Entäs sitten Kim Simonssonin Voodootyttö (2016), joka tervehtii yläkertaan kiipeävää aina portaiden päähän. Kaksi vuotta sitten Simonsson ihastutti samansukuisilla, mutta nelimetrisillä vihreillä hahmoillaan keskellä Helsinkiä. Tämä puolimetrinen veistos kertoo kuitenkin sen, ettei kaiken tarvitse olla valtavaa.

Ja onhan siellä ukkeliveistoksia tekevältä Tommi Toijalta esillä Myrskynmerkki (2005), joka osaa niin sattuvasti kuvata meidän tavan tallaajien ahdistuksen aiheita. Jos kaikki muu on hyvin, niin ainakin taivas voi milloin tahansa tipahtaa päähämme.

 Tommi Toija: Myrskyn merkki. Kuva: Seppo Turunen. 

                                                                       ***

Koska näyttely käsittelee biologisia ilmiöitä, mukana on tietysti erilaisia eläimiä. Alakerrassa katsojan liikkeiden mukaan liikkuu kokonainen Teija ja Pekka Isorättyän rakentama Solar Sea Turtle (2015). Piemimmistä ötököistä vastaa vaikkapa Maija Albrechtin Herrasväki (2020), kuivaneulatekniikalla tehty kuva kovakuoriaisparista.

Pekka Jylhä kysyy peilaavalta porsaaltaan Mitä se elämä on? (1996-97), enkä liene kovin väärässä, jos ajattelen, että peilaavaa sikaa katsovan ihmisen ajatukset seilaavat helposti omaan kylpyhuoneeseen ja vaikka sitten parranajoon.

Jaakko Heikkilältä olemme tottuneet näkemään hersyviä ihmiskuvia, mutta nyt häneltä on ripustettu esille kaksi maisemakuvaa. Petri Ala-Maunuksen valtavan kokoisia ja yksityiskohtaisia maalauksia on ollut esillä esimerkiksi Helsingin Amos Rexissä. Kajaaniin häneltä on tuotu kaksi täkäläisille seinille sopivaa maalausta.

Petri Ala-Maunus: Winterfell. Kuva: Seppo Turunen. 

Ja niin edelleen salista toiseen. Tämä näyttely on totta vieköön kuvataiteen juhlaa!

Biologisia ilmiöitä Kajaanin taidemuseossa 20.9. asti.