Venäläissotilaat tekevät Ukrainassa sitä, mitä tekivät jo Berliinissä 1945-1949

Dosentti Antti Kujalan kirja Sotarosvojen paratiisi kertoo paikoitellen todella vastenmielisistä rikoksista. Kuva: Uzi Varon.

Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujalan uusin kirja Sotarosvojen paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949 kertoo paitsi menneestä, myös nykyhetkessä. Venäläissotilaat ovat aina olleet sotarosvoja, oli sitten kyse meidän ikiomasta Isostavihastamme, toisen maailmansodan päättäneistä Saksan ja Berliinin taisteluista tai Ukrainan nykytapahtumista.

"Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni", muistutti presidentti Sauli Niinistö reilut kymmenen vuotta sitten, ja oikeassahan hän oli, paitsi että Ukrainasta mukaan on lähtenyt paljon jopa hyvin kiinnitettyä tavaraa kuten vessanpyttyjä.

Kujala keskittyy tuoreessa kirjassaan kuitenkin toisen maailmansodan loppuhetkiin ja sotaa seuranneisiin vuosiin, jolloin puna-armeijan urhot Josif Stalinin nimenomaisella luvalla vähän huvittelivat raskaiden sotavuosien jälkeen. Saksalaisille naisille tämä hupi tarkoitti järkyttävää määrää raiskauksia ja muuta väkivaltaa.

Kirjan kansi on Matti Vartialan käsialaa. 

                                                                            ***

Kujala kertoo, miten äärimmäiseen vihaan kiihotettu, miljoonien venäläisten tappamisesta raivostunut ja Neuvostoliittoon hyökänneen Saksan hyvinvoinnin järkytyksen kokenut armeija purki raivoaan kaikkeen, mitä se Saksassa näki.

On aivan luonnollista, etteivät köyhän Neuvostoliiton vieläkin köyhemmistä osista armeijaan värvätyt nuoret miehet voineet ymmärtää, miksi aivan selvästi yltäkylläisyydessä eläneet saksalaiset hyökkäsivät heidän maahansa. Se piti tietysti kostaa, ja mikäpä parempi tapa kostaa kuin hävittää kaikki, mitä edestä löytyi.

Naisten osa tässä mielettömyydessä oli tietysti kammottava. Viisaimmat heistä hankkivat itselleen korkea-arvoisia puna-armeijan upseereita suojakseen, että säästyivät rivimiesten julmuuksilta, mutteihan upseereita kaikille riittänyt.

Varastaminen ja tavaran koti-Neuvostoliittoon lähettämisestä oli tarkat ohjeet. Upseerit saivat tietysti lähettää kotiin enemmän tavaraa kuin rivimiehet, mutta kaikki lähettivät. Korkeimmat upseerit ryöstivät surutta kaikkea taideaarteista jalokiviin ja pakkasivat ne matkaan kohti kotia.

Vaan ei varastaminen tähän jäänyt. Yksittäiset sotilaat eivät tietenkään pystyneet varastamaan kokonaisia tehtaita tai kuluneen kesän perunasatoa, mutta Neuvostoliitto ja sitä Saksan itäosissa edustaneet väkivaltakoneistot pystyivät.

Omalla tavallaan Kujala jatkaa siitä, mihin Antony Beevorin suurteos Berliini 1945 jäi. Kujala kertaa kaiken kokeneiden kirjeisiin ja päiväkirjamerkintöihin perustuen Beevorin jo kertomaa, mutta väkivallantekojen aiempaa yksityiskohtaisemmat kuvaukset eivät tuo asiaan jo jotenkin perehtyneelle muuta uutta kuin entistä ikävämmän olon.

Sen sijaan se, mitä Kujala kertoo Saksan Demokraattisen Tasavallan synnyinvuosista, on todella kiinnostavaa. 

                                                                          ***

On suorastaan merkillistä, että Neuvostoliitto onnistui rakentamaan näin rajusti ryöstämästään ja raiskaamastaan Saksan osasta kokonaisen itselleen kuuliaisen valtion. Siihen se tarvitsi itselleen myötämielisiä poliitikkoja ja hallintovirkamiehiä, jollaisiksi hyväksyttiin myös entiset natsit, jotka olivat näissä hommissa kovin taitavia.

Neuvostoliitto käytti kaikissa sateenvarjonsa alle jääneissä itäblogin maissa samanlaista kansanrintamaan perustuvaa taktiikkaa: muodostettiin näennäisen demokraattinen koostumus erilaisista puolueista, mutta pidettiin huolta, että kommunistit johtivat toimintaa.

Samanlainen suunnitelma Neuvostoliitolla oli varmasti myös Suomelle, mutta koska se ei koskaan onnistunut valloittamaan Suomea ja koska suomalaiset osasivat naureskella Terijoen hallitukselle ja muulle samankaltaiselle järjettömyydelle, kansanrintama tännekin saatiin, mutta demokratia kuitenkin voitti punaisista Valpoista ja muista huolimatta.

Kujala kirjoittaa historian tapahtumista, mutta ei malta olla viittaamatta siihen, mitä Venäjä nyt Ukrainassa yrittää. Täsmälleen sama meininkihän siellä on kuin toisen maailmansodan lopun ja jälkeisen ajan Saksassa sillä erolla vain, että siinä, missä Stalin puolustautui aivan oikeita ja valloitushaluisia natseja vastaan, Vladimir Putinilla on Ukrainassa vastassa vain oman kieroutuneen mielikuvituksensa synnyttämiä, olemattomia ukronatseja.

Historia ei todellakaan toista itseään, ei etenkään, kun lähtökohdat ovat täsmälleen erilaiset.

Antti Kujala: Sotarosvojen paratiisi. Neuvotosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Dosenco 2026. 228 s.