Tarvitaan lapsi kertomaan se, mitä aikuiset häpeävät

Lauri Randla, itsekin inkeriläissyntyinen nuorimies, on käsikirjoittanut ja ohjannut lapsuudestaan koskettavan elokuvan. Näkemiin Neuvostoliitto kertoo pienen pojan muistoin valtavasta maailmanjäristyksestä, kun Neuvostoliitto hajosi ja kun Baltian maat saivat itsenäisyytensä.
Tärkeintä tässä elokuvassa ei ole oikeastaan se, miten Randla kuvaa kokemaansa, vaan se, että kokija on lapsi, joka on painanut kaiken tarkasti mieleensä. Toki kaikki Randlan kokema oli tuttua myös kaikille tuon ajan aikuisille, mutta luulen, että he ovat vieläkin liian häpeissään muistelemaan aikaa, jossa byrokraatit vaativat lahjuksia ja kirkasotsaiset opettajat harrastivat ideologista kasvatusta, kun tavan kansa alistui tuohon kaikkeen yrittäen hyötyä tilanteesta, miten parhaiten taisi.

Niklas Koumtshev on Johannes ja Nika Savolainen hänen äitinsä Lauri Randlan elokuvassa Näkemiin Neuvostoliitto. Kuva: Elen Lotman.

Aivan samalla tavalla kuin Randla, kirjailija Leelo Tungal muistelee omaa lapsuuttaan järjettömien tapahtumien Virossa romaanissaan Toveri lapsi, josta on muuten myös valmistunut elokuva.
Luulen, että meille suomalaisille Randlan tarinan seuraaminen on helpompaa kuin Tungalin, sillä kansanvihollisen lapsena kasvaneen Tungalin elämä oli lopulta rankempaa kuin Randlan.

                                                          ***
Millaisena te muistatte lapsuutenne? Väsymykseen asti olemme hokeneet sitä, miten kesät olivat tuolloin pitkiä ja lämpimiä, vaikka ne ovat olleet täsmälleen samanmittaisia ja keskimäärin yhtä kuumia tai kylmiä kuin nyt.
Minä olen sitä pohjoissuomalaista lapsi-ikäpolvea, joka sai maistaa banaania ensimmäisen kerran, kun etelässä asuva kummitätini toi niitä tuliaisiksi.
Lieneekö siinäkään niin kamalasti eroa meidän ja Randlan lapsuuden välillä, kun Randla joutuu opettelemaan sanojen ja tekojen kaksoismerkityksen? Lapset ovat aina ja kaikkialla tienneet, mitä aikuiset haluavat heiltä kuulla.
Niin. Randlan ja meidän ero on todellakin vain siinä, että meillä aikuisetkin uskalsivat miettiä tekemisiään ja tekemättä jättämisiään. Me emme tarvitse ainakaan kovin usein pieniä poikia kertomaan, ettei keisarilla olekaan rihman kiertämää yllään.

Isoäiti (Ülle Kaljuste) katsoo, kun äiti esittelee Johannekselle Suomesta tuomaansa Neuvosto-Keniä eli Gorba-nukkea. Kuva: Ellen Lotman.

                                                          ***
Nyt me tiedämme, millaista elämä Neuvostoliitossa ja Neuvosto-Virossa oikeasti oli. Aikoinaan ihmettelimme toki, miksei sieltä pääse matkustamaan tai miksei siellä saa vapaasti katsella K-Kaupan Väiskiä lihatiskinsä ääressä.
Kun nyt luemme Tungalin romaaneja tai katselemme Randlan elokuvaa, huomaamme hörähtelevämme ääneen, sillä niin Tungal kuin Randlakin katselevat mennyttä kyynelten läpi nauraen. Oli se hölmöä aikaa, kun edes potkuautolla ei päässyt miliisejä pakoon, että olisi saanut elää yhdessä äidin kanssa Tallinnassa.

                                                           ***
Elokuvana Näkemiin Neuvostoliitto täyttää ainakin kaikki minun toiveeni. Jos haluan, ja minähän haluan, katsoa ns. taide-elokuvia, etsin niitä muualta. Randlan ohjaus on suoruudessaan, hellyydessään ja mielenvikaisuutta analysoidessaan erinomainen muistutus siitä, mitä tapahtuu, jos emme oikeasti pidä huolta toisistamme.
Parasta leffassa ovat sen suomalaiskatsojan kannalta kulumattomat kasvot. Niklas Koumtshev on mainio Johannes ja Nika Savolainen hänen äitinään on varsin muuntautumiskykyinen. Sitä paitsi kaikki näyttelijät vaihtavat kielestä toiseen ja kolmanteen sekalaiseen juuri niin kuin sen on oikeastikin ollut pakko olla.

Johanneksen ensirakkaus on tsetseenityttö (Elene Baratashvili). Koulupuvut ja pioneerihuivit kuuluivat 1980-luvulla asiaan. Kuva: Elen Lotman.
Voi olla, että joillekin lapsinäyttelijöille urakka on ollut turhan vaativa, mutta mitä siitä. Ajankuva on ehdottomasti kohdallaan puhumattakaan siitä, kenelle Johannes ojentaa terroristileikeissä loukkaantuneen ja jäykäksi teipatun keskisormensa.
Neljä tähteä. Käykää kokemassa.