Eino Leino tärkeimpään tiivistettynä

Eino Leino (Sami Sainio) keskellä elämänsä ruuhkavuotta. Aarni Kouta (Antti Hovilainen) ja Olga Kyrenius (Perttu Hallikainen) seuraavat. Kuva: Minna Hyvönen.

Unohtakaa Panu Rajala ja hänen Virvatulensa yhdeksän vuoden takaa! Unohtakaa Jaakko Pakkasvirran elokuva Runoilija ja muusa vuodelta 1978! Unohtakaa jopa L. Onervan Leino-elämänkerta, ehkäpä se paras kaikista, vuodelta 1932.

Unohtakaa omat ennakkoluulonne ja kaikki, mitä olette itseenne ahtaneet kansallisrunoilijastamme ja Hövelön suuresta pojasta! Antakaa Juha Hurmeen tekstin viedä. Eino - runoilijan ruuhkavuosi taikoo eteenne yhden päivän tapahtumiin tiivistyvän Hurmeen näkemyksen Leinosta tavalla, joka ei paikkaamista kaipaa.

Älkää ainakaan ihmetelkö, olisiko tuollainen päivä, 30.10. 1905, kun suurlakko alkoi, voinut oikeasti tapahtua. Ei todellakaan. Todennäköisesti Leinon suuret rakkaudet Freya Schoultz (Karoliina Niskanen) ja L. Onerva (Karoliina Kuvaja) eivät vielä tuolloin juurikaan tienneet toisistaan, mutta se ei ole tärkeää, vaan se, miten naiset näkivät Leinon ja miten Leino näki itsensä.

Koko tarinan tärkeimmän tiivistyksen kuulemme kahteenkin kertaan Leinon tädin, Olga Kyreniuksen (Perttu Hallikainen) suusta: Leinossa on niin paljon, että hänestä voi tulla joko suurmies tai suuri lurjus. Hurmeen tulkinnan mukaan hänestä tuli molemmat.

Karoliina Niskanen vääntyy moneksi Freya Schoultzina. Kuva: Minna Hyvönen. 

                                                                           ***

Hurme luo ohjaajatoverinsa KM Taavitsaisen kanssa lavalle kohtauksia, jotka imevät mukaansa. Vauhti ja vimma, jotka niin mielellämme Leinoon liitämme, ovat läsnä, mutta niin ovat seesteisetkin hetket, tai oikeammin käy niin, että aina, kun Leino (Sami Sainio) syöksyy lavalta jonnekin kaupungille asioitaan toimittamaan ja suurella kynällään tapahtumia kirjaamaan, näyttämö rauhoituu.

Leinon naiset keskustelevat niin yoghaammisesta kuin tieteen edistyksestä, niin Albert Einsteinistä kuin Charles Darwinista. Oswald Spenglerkin mainitaan, vaikka hänen suurteoksensa Länsimaiden perikato ilmestyi vasta reilut kymmenen vuotta tämän näytelmän aikaa myöhemmin. Itse asiassa naiset osoittavat sivistyksensä sellaisella nimilistalla, että ainoastaan kahta jään kaipaamaan, Karl Marxia ja Sigmund Freudia, jonka pääteos Unien tulkinta oli juuri vuosisadan vaihduttua ilmestynyt.

Ja tämä kaikki on silkkaa Hurmetta, ensyklopedistia, joka jaksaa kirjoissaan syventyä vaikka sitten Tiu tau tilhi -laulun historiaan.

Itse näytelmä alkaa komeasti Helkavirsien Räikkö Räähkällä, jonka Leino itse kiroaa alimpaan helvettiin vanhanaikaisena ja niin entisenä. Sen sijaan hän innostuu valtavasti kirjoittamistaan näytelmistä, joista näemme vallan valloittavan version Lyydian kuninkaasta, joka antaa Karoliina Niskaselle mahdollisuuden kysellä, josko näyttelijän pitäisi ymmärtää, mitä hän esittää ja mistä hän puhuu.

                                                                         ***

Vuosi 1905 oli Leinolle todellakin ruuhkainen. Hän julkaisi vuoden aikana viisi näytelmää, runokokoelman, proosateoksen ja toistasataa sanomalehtiartikkelia. Vaan millaiseen aikaan Leino tuon kaiken teki? Kirjakauteen, kuten Hurme kirjan hallitsemaa ja nyt jo ohitettua satavuotiskautta nimittää.

Kirjat ja lukeminen yhdistivät kaikkia kansankerroksia. Suomi luettiin ja kirjoitettiin Suomeksi, Hurme ajattelee, ja tulee näin muistuttaneeksi, että tämän maan eteen ovat tehneet kaikkensa muutkin kuin pitkänmatkanjuoksijat.

Sitä paitsi Leino oli varsinainen innoittaja. Esimerkiksi tässä näytelmässäkin tavattavasta Aarni Koudasta (Antti Hovilainen) ei olisi tullut runoilijaa ilman Leinoa, mutta tässäkin: oletteko ennen edes kuulleet Aarni Koudasta? Ehkette, mutta hänetkin Hurme jostakin kirjallisuudenhistoriasta esille kaivelee.

                                                                       ***

Markku Hernetkosken lavalle loihtimat suuret kirjaimet toimivat vaikkapa Olga Kyreniuksen lukutuolina. Kuva: Minna Hyvönen. 

Hurme ja Taavitsainen eivät ole edes yrittäneet luoda Leinosta ja muista veijareista historiallisia näköiskuvia. Sainion Leino on Leino polvihousuissaan ilman iänikuista lierihattuaan ja viittaansa. Tiina Siltalan suunnittelemissa puvuissa on sen sijaan viitteitä ja viestejä katsojien purkaa. Kysykää perheenne nuorisolta, mitä kirjainlyhenne VMP Leinon lahkeessa tarkoittaa. L. Onervaan on puolestaan kirjailtu Mirdja kirjailijan hillittömän romaanin kunniaksi.

Markku Hernetkosken oivaltava lavastus suurine ja pienine kirjaimineen korostaa sitä, että nyt puhutaan teksteistä. Tuuli Kainulainen ei tunge lavanäkymää täyteen ääntä, vaan luottaa muutamaan runolliseen lauluun.

Ja näyttelijäporukka Sainiosta aina salaa viisasta ja äärettömän tietäväistä Lissu-piikaa (Satu Turunen) myöten puristaa moniaineksisen tarinan kerrassaan kompaktiksi. Sainion Leino syöksyy hetkessä suurmiehestä pikkupojaksi, jolle tikku sormessa on elämää suurempi tragedia. Ehkäpä niin onkin. Ainakin Olga-täti ymmärtää senkin.

Eino - runoilijan ruuhkavuosi 

Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 11.4.2026

Käsikirjoitus Juha Hurme 
Ohjaus Juha Hurme ja KM Taavitsainen (Vaara-kollektiivi)

Näyttämöllä Perttu Hallikainen, Antti Hovilainen, Karoliina Kuvaja (Vaara-kollektiivi), Karoliina Niskanen, Sami Sainio (Vaara-kollektiivi) ja Satu Turunen
Sävellys ja äänisuunnittelu Tuuli Kainulainen (Vaara-kollektiivi)
Koreografia KM Taavitsainen (Vaara-kollektiivi)
Lavastus Markku Hernetkoski
Pukusuunnittelu Tiina Siltala
Valosuunnittelu Jukka Laukkanen
Kampaukset ja maskeeraus Heidi Kaartinen
Tarpeisto Soile Savela

Yhteistyössä Kajaanin kaupunginteatteri ja Vaara-kollektiivi