Matkalla itseen ja maailmaan

Seidi Haarla on Juho Kuosmasen roadmovien valloittava tähti. Kuva: Sami Kuokkanen.

Tiedän tiedän. Road movie on yksi maailman tutuimmista ja kuluneimmista elokuvagenreistä, mutta miksipä se ei olisi? Yhteen ajoneuvoon saa mahtumaan mukavasti pari ihmistä, jolloin he tulevat väkisinkin kuorimaan itsensä ja toisensa vereslihalle ihan huomaamattaan.

Yleensä matkaa tehdään autolla, mutta poikkeuksiakin on, ja yksi parhaimmista koskaan näkemistäni poikkeuksista on Juho Kuosmasen Cannes´ssa palkittu, Rosa Liksomin romaanin innoittama junaleffa Hytti nro 6.

Tarina on jokseenkin tuttu. Laura (ihastuttava Seidi Haarla) lähtee Moskovasta matkaan kohti Murmanskia, jonne hänen piti alunperin matkustaa rakastettunsa Irinan (Dinara Drukarova) kanssa, mutta muinaisten kalliopiirrosten, petroglyfien etsintämatkalle lähteekin lopulta Laura yksin. Se, miksi näin käy, selviää muutaman junassa vietetyn pitkän vuorokauden aikana.

Venäläiseen tapaan Laura saa hyttikaverikseen ihan kenet tahansa, tällä kertaa kaivosmies Ljohan (Juri Borisov), joka ei vaikuta ainakaan kenenkään toivevävyltä, vaan vetäisee heti lähtöiltana sellaisen änkyräkännin, että saa itsestään ulos kaiken, mikä sovinistisikaoletetuista irtoaa.

Mutta niin vain juna jyskyttää tasaisesti eteenpäin, ja hyttitovereidenkin on pakko tasoitella siilipuolustustaan. Tarinan loppu onkin jo arvattavissa, mutta se ei ehkä sittenkään ole koko jutun tärkein asia.

 

 Aljoha (Juri Borisov) ja Laura (Seidi Haarla) purkavat maailmaa pitkällä junamatkalla Moskovasta Murmanskiin. Kuva: Sami Kuokkanen

 

                                                         ***

Kuosmanen ei siis ole lähtenyt kuvittamaan Liksomin kirjaa, jossa muuten matkustetaankin aivan eri suuntaan, itään, kuin elokuvassa. Sen sijaan hän on viisaasti napannut omaan teokseensa Liksomilta matkustamisen kaksi eri tasoa, nostalgisen matkan maailmaan, joka on eikä kuitenkaan enää ole, ja matkan itseen.

Nostalgiaa ovat vaikkapa jokaiselle Neuvostoliitossa tai Venäjällä junassa matkustaneelle tutut vaunut, yrmeät vaunuemännät, makea tee korkeissa teelaseissa, raapivat viltit ja junien perushaju, jonka tuntee pelkistä kuvista.

Nostalgiaa ovat myös viittaukset Venäjän menneisyyteen ja nykypäivään, siniset talot (tätä leffaa Kuosmanen ei olisi mitenkään pystynyt tekemään mustavalkoisena), venäläismiesten machot asenteet, varsin vaatimattomat asunnot, suolakurkkupurkit, kotipolttoinen viina, mutta myös avosydämiset ihmiset, jotka jakavat vähästään tai vaikkapa kultivoituneet juhlat, joita ihmiset kodeissaan järjestävät.

 

Pitkällä matkalla ehditään piipahtaa Ljohan ottoäidin (Lidia Kostina) luona Petroskoissa. Kuva: Sami Kuokkanen.
 

Matka itseen lienee asia, jota meistä jokainen tekee ihan jokaikinen päivä. Eristyksissä muusta maailmasta kuten vaikkapa junanvaunussa, kaikki tiivistyy kuitenkin tärkeimpäänsä.

Ja onhan siellä jossakin se matkan päämäärä ja palkinto, petroglyfit, joita meidän kaltaisemme olennot raapustivat Murmanskin rantakallioihin jo 10000 vuotta sitten.

 

                                                          ***

Jos Kuosmanen ja hänen käsikirjoitustiiminsä Andris Feldmanis ja Livia Ulman haluavat opettaa meille jotakin, niin kai toisten ihmisten kuuntelemisen tärkeyttä. Kun Laura alkaa matkan edetessä ymmärtää Aljohaa, tuntuu kuin tämän päässä alkaisi soida iki-ihana jazziskelmä Bumtsibum: "Pohjimmmiltaan kukaties / hän onkin oikein kelpo mies!"

Matka on toki kasvunpaikka myös Aljohalle. Hän ei ole tottunut Lauran tapaisiin naisiin, ei ainakaan sellaisiin, jotka avoimesti kertovat omista naishuolistaan, mutta niin vain tarve olla ystävällinen ja auttaa voittavat turhat ennakkoluulot.

Tarinan roistoksikin osoittautuu aivan eri tyyppi kuin vaikkapa pimeässä autotallissa Ladojaan kotipoltoisen voimalla rassaavat miehet. Niillä korteilla pelataan, mitkä kohtalo on käteen työntänyt.

Ja jos kanat ja perunat ovat loppuneet ravintolavaunusta juuri, kun tuntuisi hyvältä juhlistaa matkan loppua, aina löytyy juustovoileipä tai kaksi, joista voi iloita.

Tämänkokoinen kai maailma loppujen lopuksi on, ihmisen kokoinen, ei yhtään suurempi, muttei tippaakaan pienempi.

Ohjaus: Juho Kuosmanen

Käsikirjoitus: Andris Feldmanis, Livia Ulman ja Juho Kuosmanen Rosa Liksomin Finlandia-palkitun romaanin (2011) innoittamana

Näyttelijät:Seidi Haarla, Juri Borisov, Dinara Drukarova, Julia Aug, Lidia Kostina, Tomi Alatalo.

Kuvaus: J-P Passi
Lavastussuunnittelu: Kari Kankaanpää
Pukusuunnittelu: Jaanus Vahtra
Maskeeraussuunnittelu: Liina Pihel
Leikkaus: Jussi Rautaniemi
Äänisuunnittelu: Pietu Korhonen