Sata tarinaa, joita ei voi kertoa lapsille, vaikka he ovat itse tämän kaiken kokeneet
Vuoden 2015 kirjallisuuden nobelisti, valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš on kehittänyt täysin oman ja todistusvoimaisen tavan kirjoittaa kirjoja. Hän tekee jokaista teostaan varten kymmeniä haastatteluja, joissa asioita kokeneet ihmiset kertovat kokemastaan omin sanoin.
Niin ovat syntyneet kirjat, joissa Aleksijevitšin haastattelemat ihmiset ovat kertoneet esimerkiksi naisten osasta toisessa maailmansodassa, Afganistanin sodan veteraanien kokemuksista tai Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden silminnäkijöistä puhumattakaan kirjasta, joka kertoi, miten unelma neuvostoihmisen jalostamisesta kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Sodan naisista Aleksijevitš julkaisi teoksen vuonna 1985 ja samana vuonna ilmestyi lasten sotakokemuksista kertonut, mutta vasta nyt suomennettu Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa. Eivätkä nuo tarinat todellakaan ole mitään iltasatuja, mutta kamalinta niissä on se, että aivan oikeat lapset ovat ne aivan oikeasti kokeneet.
Viimeiset todistajat on siis jo neljän vuosikymmenen takaa, mutta se ei vähennä kirjan todistusvoimaa tippaakaan.
Kirjan kansi on Marko Tainan käsialaa.
***
Aleksijevitš antaa informanttiensa puhua vapaasti. Voin kuvitella, että haastattelutilanteissa haastateltavat kuvailevat lapsuutensa kauhuja hiljaa ja toteavasti. Tarinoissa on mukana toki äärimmäisen paljon tunnetta, mutta tunne kasvaa muutamasta Aleksijevitšin kirjaamasta lauseesta tai sanasta.
Lukijan ei tarvitse paljonkaan käyttää mielikuvitustaan, kun uskoo, miltä lapsesta on tuntunut, kun koko oma perhe tai kokonainen kylä on tapettu hänen silmiensä edessä tai miten häneen itseensä on kohdistettu äärimmäistä väkivaltaa, tai miten uskomattomalta on tuntunut, kun joku ystävällinen ventovieras on ottanut sodan jaloissa harhailleen lapsen kotiinsa asumaan.
Väkivallantekijöitä ovat saksalaiset sotilaat, jotka lasten hämmästykseksi ja heille syötetyn propagandan vastaisesti ovat nuoria, hoikkia, vaaleita ja usein kauniita ihmisiä. Siitä huolimatta lasten kotimaahan tunkeutuneet ihmiset pystyivät äärimmäisiin tekoihin, joista he lasten todistusten mukaan tuntuivat nauttivan. Jos he eivät pystyneet raiskaamaan pakoon ehtinyttä äitiä, niin ainakin perheen isoäiti voitiin sitoa sänkyyn ja raiskata.
On käsittämätöntä, että yksikään näistä sadasta Aleksijevitšin haastattelemasta sodan kauhut lapsena kokeneesta ihmisestä on pystynyt kasvamaan aikuiseksi, tekemään töitä ja hankkimaan oman perheensä, mutta niin he vain ovat tehneet.
Aleksijevitš kertoo jokaisen kertojan kohdalla, minkä ikäisiä nämä olivat sodan aikana ja mitä he nyt, haastatteluhetkellä tekivät. Ammatti-ihmisiähän heistä tuli mitä erilaisimmille aloille.
***
Aleksijevitšin kirja on yllättävän ajankohtainen tämä päivänä. Se saa lukijansa miettimään Venäjän rikollista hyökkäystä Ukrainaan ja sitä, miten venäläissotilaat ovat siellä kohdelleet ukrainalaissiviilejä. Meno on täsmälleen yhtä raakaa kuin natsien touhut Valko-Venäjällä ja Ukrainassa toisen maailmansodan aikaan.
Nyt, kun Aleksijevitšin kirjan julkaisustakin on kulunut neljä vuosikymmentä, Ukrainassa tapahtuu täsmälleen samaa kuin mitä tapahtui toisessa maailmansodassa. Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei presidentti Vladimir Putinin hyökkäys Ukrainaan olisi edes ollut mahdollinen aiemmin, kun sodan itse kokeneet ihmiset olivat vielä elossa ja monet päättämässä asioista.
Nyt, kun menneet ovat menneitä, Putin pystyi kehittämään järjettömän väitteensä ukrofasisteista, jotka uhkaavat suurta synnyinmaata. Kun nykyiset hallintoalamaiset ovat kokonaan Putinin propagandistien levittämien valheiden ja suuren isänmaallisen sodan myytin harhan vallassa, Putin saattoi luottaa siihen, ettei kukaan vastustaisi hänen suunnitelmiaan.
Sitä tietysti auttoi myös se yksinkertainen asia, ettei tavallisia venäläisiä juurikaan kiinnosta se, miten muualla maailmassa eletään, kunhan tuo muu maailma tarjoaa heille tavaroita vessanpöntöistä merkkilaukkuihin. Tässä Putinin touhut samaistuvat yksi yhteen natsi-Saksan touhuihin: elintila idässä oli se seikka, jonka piti taata saksalaisille maailman herruus ja entistä parempi elintaso, kun itäisistä kansoista olisi tehty heidän orjiaan.
Ovatko Putinin imperialistiset tavoitteet yhtään tämän jalompia?
Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa. Suomentanut: Pauli Tapio. Tammi, 2026. 364 s.
'
Kommentit
Lähetä kommentti