Elizabeth Strout elämän merkitystä etsimässä
Olen miettinyt monesti, mikä ihme Elizabeth Stroutin romaaneissa minua oikein kiinnostaa. Olen lukenut varmaan kaiken, mitä häneltä on suomennettu, mutta vasta nyt, uusimman Haluan kuulla kaiken -romaanin parissa asia selkisi.
Minä pidän siitä, miten Strout etsii elämän merkitystä tuttujen, kirjasta toiseen toistuvien ja vanhenevien sankariensa kanssa. Niin. Strout etsii elämän merkitystä, ei sen tarkoitusta, sillä siihen hän on liian viisas ja ymmärtää vanhojen eksistentialistien tavoin, ettei elämällä ole tarkoitusta. Merkitys tai useita elämällä on kuitenkin oltava, jotta jaksaisimme pakertaa tämän aikamme täällä maan päällä.
Haluan kuulla kaiken -romaanin luettuani ymmärrän myös miksi Tammen oli pakko vastikään julkaista Burgessin pojat, kirja Stroutin uran alkuvaiheilta, sillä lukijan on hyvä tietää jotakin yhden tämän romaanin päähenkilön, Bob Burgessin menneisyydestä, että hän käsittäisi, miksi Bobista tuli sellainen kuin tuli.
Kiehtovalla tavalla Strout kirjoittaa uusimpaan myös kaksi aikaisempaa hahmoaan, köyhistä oloista kirjailijaksi nousseen Lucy Bartonin ja tähän mennessä jo ysikymppiseksi varttuneen maailmantarkkailijan, Olive Kitteridgen.
Kirjan kansi on Laura Lyytisen käsialaa.
***
Strout kuljettaa lukijansa myös uusimmassa romaanissaan pieneen kaupunkiin Mainessa. Siellä kolmen aikaisempien tarinoiden päähenkilöiden elämät kietoutuvat yhteen niin, että Lucy ja Bob, vaikka ovatkin tahoillaan naimisissa, käyttävät paljon aikaa yhteisiin kävelyretkiin, joiden aikana suhde alkaa muistuttaa aivan oikeaa rakkautta.
Lucy ja Olive puolestaan tapaavat säännöllisin väliajoin kertoakseen toisilleen tarinoita paitsi omista, myös tuntemiensa ihmisten elämistä. Ja niissä vasta kertomista riittääkin! Sen myös Strout ymmärtää, etenkin kun on itsekin varsinainen tarinankertoja.
Näissä tarinoissa ja asianajaja Bobin hoitaakseen ottamassaan surmatyöoikeudenkäynnissä onkin sitten kaikki mahdollisuudet löytää ihmiselämälle jos minkälaisia merkityksiä, joista kaikken tärkein lienee se, miten jokainen ihminen tarvitsee jotakin toista.
Esimerkiksi äitinsä kanssa elämänsä muuten erakkona elänyt Matt on löytänyt elämäänsä merkityksen maalaamalla raskaana olevia naisia. Aivan. Luit oikein. Miksipä lasta odottavan naisen vartalo ei kelpaisi taulun aiheeksi siinä missä vaikkapa pohjalainen latomeri, josta jotkut täällä meillä jaksavat olla niin innoissaan.
***
Pidän siitä, miten pienistä asioista Strout kirjoittaa. Esimerkiksi Bob poltaa aina savukkeen kävelyretkellä Lucyn kanssa ja vieläpä salaa vaimoltaan. Tuosta kivisellä penkillä poltetusta yhden ainokaisesta savukkeesta tulee merkityksellisempi kuin se olisi, jos Bob vetäisi kotitalonsa terassilla askin tupakkaa päivässä.
Olive puolestaan odottaa Lucyn vierailuja ja kiinnittää tavattoman tarkasti huomiota siihen, jos vieraalla on esimerkiksi eriväriset sukat jaloissaan. Miksi on? Sitä kelpaa kyllä arvailla, tai jos ei arvailla, niin miettiä vaikkapa sitä, miten mainio piirre ihmisessä eriväriset sukat ovat.
Koska Strout kirjoittaa ihmisistä ajassa, he vanhenevat. Hesari kuuluu joskus kysyneen seitsemänvuotiailta, millainen ihminen on vanhus. "Se lukee sanomalehteä ja odottaa kuolemaa", kuului vastaus, ja niinhän asia tietysti onkin, paitsi että Stroutin vanhat ihmiset, jotka päästävät toiset ihmiset lähelleen, kuluttavat viimeiset hetkensä varsin viisaasti ja ennen kaikkea täydesti.
Strout kirjoittaa paljon myös siitä, miten ihmiset ikääntyessään katuvat asioita, joita ovat tehneet. Viisaimmat heistä osaavat pyytää anteeksi tekemiään vääryyksiä, mutta jos eivät, Strout panee kyllä henkilönsä muistuttamaan toisiaan anteeksipyytämisen tärkeydestä.
Ymmärrän tämänkin. Vaikka ihmisen elämällä ei olekaan tarkoitusta, sillä on aina merkitys tai merkityksiä. Yksi niistä on opetella näkemään toiset ihmiset kunnioittavan katseen kautta.
Elizabeth Strout: Haluan kuulla kaiken. Suomentanut: Kristiina Rikman. Tammi 2026. 333 s.
Kommentit
Lähetä kommentti