Helmi elämäkertojen joukossa

Minna Maijala on vuonna 1975 syntynyt tietokirjailija, kirjallisuushistorioitsija ja terapeutti. Kuva: Sampo Korhonen.

Verrataanpa.

Kun Martti Kurjensaari julkaisi vuonna 1975 kirjan ystävästään Olavi Paavolaisesta, hän nimesi tämän Loistavaksi Olavi Paavolaiseksi.

Kun Panu Rajala julkaisi kirjan samasta miehestä vuonna 2014, hän määritteli Paavolaisen Valosoihduksi pimeään.

Paavolainen on laajasti esillä myös Minna Maijalan uunituoreessa elämäkerrassa kirjailija Helvi Hämäläisestä, mutta Maijala ei pidä Hämäläisen elämään, ajatteluun ja tuotantoon vaikuttanutta Paavolaista sen kummemmin loistavana kuin valosoihtunakaan, vaan miehenä, joka ajatteli oikeastaan aina ja vain itseään.

Hämäläisestä Maijala sen sijaan piirtää monipuolisen ja Hämäläisen persoonan ristiriitaisuudet ja kovuudenkin esiin tuovan kuvan. Toki Hämäläinenkin saa kirjan kannessa lisämääreen, mutta Maijalan todistuksen mukaisesti ajateltuna kauneudenrakastaja osuu ehdottomasti nappiin.

Kirjan kansi on Piia Ahon käsialaa.

                                                                 ***

Maijala on monipuolinen tutkija ja kirjoittaja. Vuolijoen lukiosta ylioppilaaksi kirjoittanut Maijala on ehkä tunnetuin Minna Canth -tutkimuksistaan, mutta hän on kirjoittanut myös Katri Valasta.

Canth on näin ulkopuolisen silmin katsottuna kirjoittajalleen helppo tapaus, sillä tämä valtavan lapsikatraan yksikseen kasvattanut kaupanpitäjä oli juuri niin sankarillinen hahmo, kuin odottaa saattaa, naisten ja köyhien puolustaja henkeen ja vereen.

Hämäläinen sen sijaan on paljon vaikeampi tapaus. Hänessä on toki uljautta, josta ei voi olla pitämättä, mutta hänessä on myös kovuutta, alemmuudentuntoa ja natsisympatioita, jotka tuntuvat nykylukijasta likipitäen oksettavilta.

Niin. Sekä Hämäläinen että Paavolainen, joka yritti puhdistaa itsestään natsimieltymykset Synkässä yksinpuhelussaan, olivat avoimesti kansallissosialistisen Saksan kannattajia. Hämäläinen piti jollakin tavalla tuosta uskostaan kiinni vielä keskitysleirien porttien auettua ja kirjoitti runoja omasta mielestään väärin tuomituille natsijohtajille, joista erityisesti sikäläinen kauneudenrakastaja ja Adolf Hitlerin pääarkkitehti Albert Speer oli Hämäläisen mieleen.

                                                                 ***

Hämäläisen lapsuus oli karu. Isä ja äiti pieksivät perheen syntipukiksi määrittynyttä Helvi-tyttöä niin paljon, että tämä kasvatti ympärilleen kuoren, jota ei niin vain rikottukaan.

Helvi kasvoi teräväkatseiseksi nuoreksi naiseksi, joka haaveili siitä, että saisi joskus elää samanlaista tyylihuonekalu- ja kirjahyllyelämää kuin sivistyneistö, jota hän pääsi silloin tällöin todistamaan.

Ja vaikka hän itse onnistuikin kohoamaan ennen kaikkea Paavolaisen mukana Suomen eturivin sivistyneistön porukoihin, hän ei koskaan unohtannut taustaansa eikä katkeruutta, jolla köyhä ja väkivaltainen lapsuus hänet merkitsi. 

Päinvastoin. Hän oli tarpeeksi röyhkeä käyttääkseen sivistyneistöpiireihin kuuluneita tuttaviaan ja ystäviään häikäilemättömästi hyväkseen esimerkiksi kirjoittaessaan pääteostaan Säädyllinen murhenäytelmä, joka julkaistiin karsittuna vuonna 1941 ja täydellisenä laitoksena vuonna 1995. Sieltä moni Hämäläisen tuttava ja ystäväksi itsensä luullut löysi kuvauksia, jotka eivät todellakaan mairitelleet ketään.

Hämäläistä tämä ei haitannut. Hän korosti loppuunsa asti, ettei hän ole kirjoittanut kenestäkään tutustaan sellaisenaan, vaan käyttänyt heitä ainoastaan keksimiensä romaanien aineksina.

                                                                        ***

Vaikka Hämäläistä luettiin ahkerasti, niin proosaa kuin hänen runojaan, ja vaikka hän sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 1987, Maijalan kirjan lukemisen jälkeenkin tuntuu, ettei hän ehkä sittenkään ollut niin arvostettu kuin olisi voinut olla.

Tähän vaikuttivat ne ristiriitaisuudet, joita Hämäläinen elämänsä ajan kantoi mukanaan. Niistä Maijala nostaa esiin vaikkapa sen, miten innokas kansallissosialisti ja natsi-Saksan ymmärtäjä liittyi sodan jälkeen niin Suomen Rauhanpuolustajiin kuin Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Opportunismia ja epäuskottavaa takinkääntöä, voisi joku ajatella. Hämäläisen vanhoilla päivillään julistamaa luonnonsuojeluaatetta sen sijaan voinee pitää aivan aitona.

Entä olisiko Hämäläisestä tullut tämä Hämäläinen ilman Paavolaisen kyytiin hyppäämistä? Siihen suhteeseen hän suostui täysin Paavolaisen ehdoilla ja jätti poikansakin äidilleen, kun Paavolainen kutsui.

Minna Maijala on kirjoittanut aivan erinomaisen elämäkerran kirjailija Helvi Hämäläisestä. Hän pääsee kohdehenkilönsä sisään mitä uskottavimmin, mutta kirjan vahvuus ei ole siinä, miten paljon se tarjoaa valmiiksi pureskeltuja vastauksia, vaan siinä, miten paljon se jättää lukijansa mieleen avoimia kysymyksiä. Ja se, miten Maijala sitoo Hämäläisen elämän tapahtumat osaksi Suomen ja maailman tapahtumia, on kerrassaan hienoa.

Yhdestä asiasta kuitenkin purnaan: kirjan kuvaliite postimerkinkokoisine valokuvineen ei aja asiaansa. 

Minna Maijala: Helvi Hämäläinen. Kauneuden rakastaja. Otava 2026. 494 s.