Ella Mettänen elää Rosa Liksomin Väylän nuoren paimentytön elämän
Kirjoitin aikoinaan, että Väylä on parasta, mitä Rosa Liksom on koskaan kirjoittanut, ja olen edelleen samaa mieltä. Tarina nuoresta tytöstä, joka paimentaa lehmiään Suomesta sotaa pakoon Ruotsiin on väkevä kuvaus ilmiöstä, josta emme oikeastaan ole koskaan tienneet mitään.
Kuuntelin alkukesästä radio-ohjelmaa viisitoistavuotiaista tytöistä, jotka paimensivat 100000 lehmää turvaan Karjalasta. Heidän matkansa oli hirveä. Lehmien sorkat eivät kestäneet, vastapoi'itut vasikat piti jättää jälkeen ja Suomessa tyttöjä vastassa olivat täkäläiset, jotka kivittivät tyttöjä ja lehmiä ja toivottivat heidät takaisin sinne, mistä he olivat tulleet.
Yhtä vaikeaa oli tietysti myös Tornionjokilaaksossa, jossa Ruotsin puolelle pelastautuneet asutettiin leireihin, joissa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä.
Tämän kaiken Liksom kuvaa yhden naiseuden kynnyksellä elävän tytön kannalta, tytön, joka joutuu pitämään huolta kaikesta, myös äidistään, vaikka tämä tuntuu inhoavan tytärtään joka solullaan. Kirjassa tämän kaiken voi kuvata lukijan sisäisiin kuviin luottaen, mutta miten teatterissa? Upeasti. Sen Mikko Roihan ohjaama ja Ella Mettäsen jokaisella solullaan elävä nuori nainen todistavat.
***
Väylä on peräpohjalainen Sinne ja takaisin -tarina. Lavalle se on tuotu mahdollisimman yksinkertaisin keinoin niin, että Mettäselle jää tilaa olla ja elää.
Kahdeksaa lehmää esittää yksi kainalosauvoista ja puukaarista rakennettu eläin, jonka Mettänen saa mainioon liikkeeseen aina, kun matka etenee. Tytön äiti on mukana valokuvana, ja sellaisena hän varmasti Liksomin mielestäkin olisi eniten halunnut olla.
Jani Rapon luoma äänimaailma ei yritäkään olla täysin realistinen, vaikka kyllä sieltäkin tarinaan kuuluvat räjähdykset kuuluvat.
Tyttö luottaa lehmiinsä ja lehmät luottavat tyttöön. Tarinan edetessä ne katsovat paimentaan milloin syyttävästi, milloin säälien, milloin tukea antaen.
Mettänen on koko kaksituntisen lavalla yksinään. Hänen tunteensa vaihtelevat tiukasta päättäväisyydestä syvään epätoivoon ja suruun siitä, ettei kukaan ole koskaan rakastanut häntä, paitsi tietysti isä, joka on jossakin rintamalla.
Toinen inhimillinen ihminen, johon tarinassa törmäämme, on ruotsalainen terveyssisar Charlotta, joka lupaa ottaa tytön hoiviinsa, jos tämä vain suinkin haluaa. Tällaisen ystävyyden vastaanottaminen olisi tytölle varmasti vaikeaa, jos hänelle ei olisi lehmiä, joiden kanssa hän voi harjoitella luottamusta ja empatiaa.
***
Väylä on kasvukertomus, jossa se kaikkein heikoimpana pidetty osoittautuu lopulta kaikken vahvimmaksi. Hän onnistuu repäisemään itsensä irti hänelle suunnitellusta osasta ja hän oppii nauttimaan jopa seksistä, ja Mettänen tekee tuon kaiken niin, että katsojan ei tarvitse epäillä hetkeäkään, etteikö tuo kaikki olisi totta.
Runoviikon uuden taiteellisen johtajan, Mikko Roihan kädenjälki näkyy vahvasti kaikessa dramaatisoinnista lavastukseen. Väylä on yksi osa sarjasta, jossa Roiha käsittelee sotien vaikutuksia naisten näkökulmasta. Jatkoa on siis lupa odottaa.
Väylä
Kajaanin Runoviikolla la 4.7.2026
Kirjoittanut: Rosa Liksom
Ohjannut, dramatisoinut ja lavastanut: Mikko Roiha
Näyttämöllä: Ella Mettänen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä
Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo
Kommentit
Lähetä kommentti