Naurattaisi, vaan kun ei naurata. Kaninkolossa tapahtuu tavattoman vakavia asioita.

Salaliittoteorioihin uskovan äidin kotipihallankin pelastusliiviin pukeutunut tyttö (Eeva Kaihola) saa yllätysvieraan (Eeva Mäkinen) naapurista Kaisa Lundánin hienossa näytelmässä Kaninkolon asukit.

Tuota otsikkoa ei pidä käsittää väärin.  

Kajaanin Runoviikolla esitetty Kaisa Lundánin käsikirjoittama ja ohjaama salaliittoteorioita käsittelevä näytelmä Kaninkolon asukit on rakennettu lavalle kerrassaan hulvattomasti. Mutta sitten: syyskuussa Teatteri Jurkassa ensi-iltansa saanut näytelmä porautuu niin syvälle ihmismieleen, etten ainakaan minä tohdi nauraa sen esiin tuomille ongelmille.

Ja juuri tähän Lundanin oivaltava teksti iskee. Erityisen vaikuttavan siitä tekevät näyttelijät Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen, tytär ja äiti, jotka odottelevat maailmanloppua kotitalossaan jossakin maaseudulla aivan niin kuin jotkut täällä oikeassa maailmassa.

Salaliittoteoriat, näin tulkitsen Lundánin ajattelevan, ovat tragedia paitsi niihin uskoville, myös maailmalle, jota lopulta tunnutaan ohjailtavan niiden avulla, vai väittääkö joku, että esimerkiksi Venäjän tai Yhdysvaltain presidenteistä kumpikaan perustelisi järjettömiä tekojaan aidoilla faktoilla? Sitä paitsi jossakin kohden ihmisen elämää salaliitot muuttuvat keinoksi selvitä siitä hullunmyllystä, johon maailma on ajettu.

                                                                        ***

Kaninkolon asukkien näyttämökuva on äärimmäisen yksinkertainen. Skenografi Minna Kujala luottaa oikeastaan vain kahteen näkymään, huoneen nurkkaan, jossa äiti (Mäkinen) ja tytär (Kaihola) asuvat, ja terapeutin huoneeseen, jossa näytelmä kasvaa sydäntäsärkeväksi tragediaksi.

Kaihola on koko ajan kaksitoistavuotias tyttö, jonka äiti on päättänyt eristää pahasta maailmasta. Kavereita ei ole, eikä koulua, sillä äidin mielestä vain kotikoulussa tyttö oppii asioita, joilla pysyy hengissä.

Seuraamme yksinäisen, pelastusliiviin puetun tytön leikkejä kuivalla pihalla, jossa vierailee jos minkälaista ihmistä, jotka kaikki Mäkinen tekee uskomattoman taitavasti. Tytön painajaisiin pääsemme, kun lavalle ilmestyy tytön isoäiti, joka on kaikkea muuta kuin rakastava, pehmeä syli ja maailman turvallisin paikka.

Sosiaalityöntekijäänkin tutustumme, sillä toki naapurit seuraavat, mitä eristäytyneessä taloudessa tapahtuu. Naapurin lapsi eksyy kerran pihalle, muttei toista kertaa. Siitä tämän isä pitää tarkan huolen.

                                                                      ***

Niin. Vaikka suurin osa meistä tavallisista ihmisistä pitää salaliittoteorioita naurettavina, sellaisiin uskoville ne ovat täyttä totta. Ja kun salaliitot läpäisevät kaiken, mihin niihin luottava uskoo, ei esimerkiksi keskusteluista vaikkapa terapeuttien kanssa tule mitään, sillä hehän ovat osa salaliittoa, joka uhkaa niihin uskovaa. Jos tämä ei ole ylipääsemättömän traagista, niin mikä sitten?

Erityisen vaikeaksi katsojille Lundánin ohjaus kasvaa kohti sen loppua. Voiko joku epäillä, etteikö näytelmän äiti rakastaisi ja kaipaisi tytärtään ja toivoisi tälle ehdottomasti parasta? Riittääkö meille se, että sosiaalityöntekijä väittää tytön voivan paremmin, kun hänet on erotettu äidistään? 

Tottakai sen pitää riittää. Jo muinainen Bertold Brecht todisti meille Kaukaasialaisessa liitupiirissään, millaista on oikean vanhemman oikea rakkaus lastaan kohtaan. Ei riitä, että siitä vaahtoaa ja sitä demonstroi suureen ääneen. Pitää myös olla kykyä nähdä ja lopulta toimia oikein, mutta sitä salaliittolaiset eivät ikävä kyllä pysty tekemään, vaan häviävät samanmielisten auttamina tarvittaessa taivaan tuuliin.

Kaninkolon asukit

Käsikirjoittanut ja ohjannut: Kaisa Lundán.

Näyttämöllä: Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen.

Skenografia: Minna Kujala.

Valot ja äänet: Saku Kaukiainen.

Kajaanin Runoviikolla ke 1.7.2026