Kuolemasta ja elämästä - repaleisesti
Siri Hustvedt ja Paul Auster olivat kirjailijapariskunta, joka todellakin teki ja näkyi. Kun Auster sitten keväällä 2024 kuoli, Hustvedt ryhtyi surussaan siihen, mitä parhaiten osaa: kirjoittamaan kirjaa miehestään ja heidän yhteisestä 43 vuoden elämästään.
Kun käytin otsikossa sanaa ´repaleisesti´, tarkoitin juuri sitä, sillä sellainen kirjasta tuli, repaleinen, asioista toisiin poukkoileva, moniääninen ja mitä erilaisimmista lähteistä ammentava. Mutta juuri tuo repaleisuus tekee Hustvedtin Haamutarinoista niin mielenkiintoisen ja koskettavan: rakkaan ihmisen kuolema jättää jälkeenjääneen niin repaleiseen oloon, että kun siitä kirjoittaa, kirjastakin tulee samanlainen ja sellaisenaan rehellinen.
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kirjailijapariskunta olisi arvostanut toisiaan ja toistensa töitä, ei epäilystäkään siitä, etteikö heidän dyadinsa ollut juuri niin intensiivinen, millaiseksi Hustvedt sen kuvaa, eikä epäilystäkään siitä, etteikö Hustvedt, vaikka hänellä oli jonkun verran aikaa sopeutua Austerin tulevaan kuolemaan, jäänyt omalla tavallaan täysin yksin myös ystäviensä ja perheensä parissa.
Haamutarinoiden repaleisuus liittyy myös siihen, miten monenlaisia asioita Hustvedt kirjassaan käsittelee. Eihän hän toki sielunvaellukseen usko, mutta pyrkii löytämään tieteellisen selityksen vaikkapa sille, miten hänen nenänsä tavoittaa tyhjässä talossa Austerin pikkusikarin tuoksun.
***
Hustvedt korostaa useaan kertaan kirjassaan, miten hän ja Auster olivat toistensa parhaat sparraajat. Heillä oli myös äärettömän paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, sillä he molemmat elivät kirjoista ja hengittivät niitä. Jossakin vaiheessa heidän sankarinsa siirtyivät lähes sellaisinaan toistensa kirjoihin, eikä heillä varmaankaan ollut yhtään keskustelua, johon ei löytynyt sopiva sitaatti juuri siitä ja siitä kirjasta.
He olivat juhlittu ja palkittu pariskunta, joka tunnettiin ympäri maailman. Kun Auster vieraili aikoinaan Suomessa, hänen haastattelijakseen kirjaijatapaamiseen värvättiin presidentti Sauli Niinistö.
Hustvedt ei alkuun kirjoita sitä suoraan, mutta rivien välistä voi lukea sen, ettei kaikki heidän elämässään ollut niin loistokasta. Austerin muistotilaisuudessa Hustvedt kertoo lopulta julkisesti sen, mikä oli heidän elämässään kaikkein kamalinta, ja jonka kaikki oikeastaan jo tiesivät: Austerin 44-vuotias poika Daniel tappoi kymmenkuisen tyttärensä huumepäissään ja itsensä heti, kun pääsi takuita vastaan vapaalle jalalle.
Tätä kertoessaaan Hustvedt tuntuu myös katuvan. Hän kyllä yritti rakastaa poikapuoltaan tai ainakin lähetteli tälle rakkautta todistelevia viestejä, mutta ilmeisesti Daniel jäi uuden, kukoistavan parisuhteen jalkoihin.
***
Hustvedt ja Auster eivät koskaan piilotelleet poliittisia näkemyksiään. Kirjansa nykykamerikkalaista menoa kuvatessaan Hustvedt on suora, ankara, pettynyt ja toivoton. Miten ihmeessä tämä maa valitsee jopa kahdesti presidentiksi siihen virkaan täysin sopimattoman henkilön.
"Miksi kutsutte konservatiiveiksi taantumuksellisia uusnatseja, valkoisen kristillisen nationalismin ja autoritarismin kannattajia, mijardöörejä sekä säikkyjä, nöyristeleviä hurskastelijoita, joista uusi hallinto muodostuu?" Hustvedt kysyy ja on ehdottomasti oikeassa.
Vaikka Hustvedt intoutuu ottamaan välillä kantaa, hän keskittyy kuitenkin muistelemaan hellästi edesmennyttä miestään. Siinä hän tarttuu esimerkiksi teksteihin, joita Auster kirjoitti kuolemansairaana tyttärenpojalleen Milesille, jotta tämä kuulisi papansa äänen edes sitten joskus tulevaisuudessa.
Surullisinta on, miten Auster lopulta tajuaa, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa Milesille kaikesta siitä, mistä aikoi, mutta luulen, että Hustvedtillä on, niin kuin vaikkapa tämä repaleinen kirja kuolemasta ja elämästä ja rakkaudesta upeasti osoittaa.
Siri Hustvedt: Haamukirjoituksia. Suomentanut: Christina Sandu. 345 s. Otava, 2026.
Kommentit
Lähetä kommentti