Krasznahorkai tutkii aikaa ja kauneutta sekä ajan kauneutta ja kauheutta

László Krasznahorkai voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2025. Kuva: Czimbal Gyula.

Vuoden 2025 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut unkarilainen László Krasznahorkai ei totisesti päästä lukijaansa vähällä, mutta kun hänen pitkiin, sivutolkulla polveileviin virkkeisiinsä ja ajatuksiinsa uppoaa, lukija huomaa olevansa merkillisellä matkalla aikaan ja kauneuteen sekä ajan kauneuteen ja kauheuteen.

Eikä riitä, että lukija ihmettelee Krasznahorkain lausetta, vaan hän on likipitäen ymmällään, miksi kolmannen luvun jälkeen tuleekin viides ja sen jälkeen kahdeksas, mutta siinä on kyse kirjailijan aloittamasta leikistä. Hän on numeroinut Seiobo tuolla alhaalla -romaaninsa 17 lukua Fibonaccin lukujonon mukaan niin, että viimeisen luvun numero on jo 2584. Fibonaccin jonoluvussahan numerot seuraavat toisiaan niin, että kolmas luku on aina kahden edeltävän summa. 

Entä miksi Krasznahorkai sitten tekee näin? Varmaan siksi, ettei lukujen numeroinnilla oikeasti ole mitään väliä, väliä on vain sillä, että romaanissa on 17 lukua, jotka kaikki pohtivat yhtä ja samaa asiaa, aikaa ja sen kauneutta ja kauheutta. Toisaalta numerointi voisi viitata myös siihen, että kaikki perustuu kaikkeen ja että jossakin on kaiken alkupiste, niin kuin on loppukin, niin kuin Krasznahorkai viimeisessä tarinassaan julmasti osoittaa.

Kirjan kansi on Tom Backströmin käsialaa.
 

                                                                           ***

Krasznahorkai seikkailee kirjassaan pitkin maailmaa ja aikaa. Hän kyselee, miksi Alhambra rakennettiin. Yhden tarinan sankari järkyttyy Venetsiassa, kun näkee Kristuksen avaavan silmänsä kuolinvuoteellaan. Hän kuvaa japanilaisen no-teatterin syntyä sen ensimmäisen edustajan ja sen nykyisyyttä puunaamioiden veistäjän silmin. Hän vie lukijansa sintolaiseen temppeliin ja siellä kahdenkymmenen vuoden välein toteutuvaan riittiin, ja hän kuvaa, kuinka epätoivoon ajetusta nykyajassa elävästä ihmisestä kehittyy tappaja.

Niin. Krasznahorkailla on käytössään, siltä tuntuu, koko maailma ja sen tarinat ja uskomusjärjestelmät. Lukijan kannalta tämä on tietenkin suurenmoista. Päästä nyt kurkistamaan sellaisiin maailmoihin, joihin ei muuten pääsisi. Jos se ei ole suuren kirjallisuuden parasta antia, niin mikä sitten?

Totta tietenkin on, että Krasznahorkai vaatii lukijoiltaan likipitäen mahdotonta. Vaikka olen lukenut miestä aiemminkin, tällä kertaa hänen mielettömän pitkät, suorastaan päättymättömät virkkeet olivat lannistaa heti alkuun, mutta sitten ajattelin, että kun kerran Minnamaari Sinisalo on suomentanut upeasti tämän kokonaisuuden, minun ei tarvitse kuitenkaan kuin lukea se.

Krasznahorkai tietää varmasti itsekin, että hänen omintakeinen tyylinsä on hankalaa luettavaa. Seiobossa hän todistaa sen niin, että yksi tarinoista on ihan tavallista tekstiä normimittaisine virkkeineen ja kappaleineen, mutta olisiko se Krasznahorkaita, jos kaikki tarinat olisivat? Ei varmasti.

                                                                   ***

Krasznahorkai ajattelee poikkeuksellisen paljon aikaa. Hänelle aika näyttäytyy riiteissä, maailman ihmeellisimmissä taideteoksissa ja vaikkapa japanilaisen no-teatterin vuosituhantisessa perinteessä.

Ihminen, näin Krasznahorkai tuntuu ajattelevan, tarvitsee aikaa, mutta samalla ihmisen on ymmärrettävä, että kaikki aika on rajallista. Alhambran palatsi Andalusiassa tuntuu ikuisen kauneuden kivettymältä, mutta niin vain silläkin on historiansa.

Yhdestä kirjan tarinasta pidin erityisesti. Se kertoo umbrialaisen renessanssin suuren mestarin Pietro Peruginon yhden maalauksen tarinan, mutta näkökulma onkin mestarin kisällien elämässä ja työssä. Olen aina ihmetellyt, mihin mestarit tarvitsivat kisällilaumaa, mutten enää. Ennen kuin Peruginokaan pääsi vetäisemään ensimmäistäkään sinistä viivaa maalaukseensa, kisällit tekivät päiväkausia töitä pohjustaakseen haapapohjan mestarin maalattavaksi.

Siinä sivussa kisällit tietysti elivät kisällielämää ryypäten ja rellestäen, mutta emmekö me kaikki tee niin joskus?

László Krasznahorkai: Seiobo tuolla alhaalla. Suomentanut: Minnamari Sinissalo. Teos, 2026. 469 s.