Olenko minä aina sama? Annie Ernaux kysyy vaikuttavassa pienoisromaanissaan
Hyvä taide ei koskaan ole yksinkertaista. Se ei temppuile, eikä se yritä olla enempää kuin pystyy oikeasti olemaan.
Hyvä taide koskettaa lukijaansa tai kuuntelijaansa tai katsojaansa tavalla, jonka jälkeen kokija on muuttunut ainakin hieman. Tai jos ei nyt muuttunut, niin yllättänyt itsensä ajattelemasta ajatuksia, jotka eivät muuten olisi tulleet mieleen.
Vuoden 2022 kirjallisuuden nobelisti, ranskalainen Annie Ernaux ei ole kirjoittanut yhtään kirjaa, joka ei olisi sysännyt mielessäni jotakin liikkeelle, ja niin minulle kävi myös Ernaux´n uusimman suomennoksen, Tytön tarinan luettuani:
Mikä tai kuka minä olen? Olenko aina ollut minä? Miten minusta on tullut tällainen kuin olen? Miksi katson vaikkapa 16- tai 18-vuotiaan itseni ongelmia hieman huvittuneena, vaikka silloin kaikki, mitä minulle tapahtui, tuntui vuorenkokoiselta.
Tytön tarinan kansi on Jussi Karjalaisen käsialaa.
***
Ernaux pohtii muutamaa hänen elämälleen suuntaa antanutta tapahtumaa uusimmassa suomennoksessaan. Kaikki alkaa siitä, kun kirjailija muistelee lasten kesäleiriä, jonne hän meni kokemattomana ohjaajana ja jossa hänestä tuli nainen, joka pääsi kahdeksi yöksi leirin johtajan sänkyyn.
Tuo tapahtuma sinänsä ei Ernaux´ta ihmetytä, sillä hän halusi päästä neitsyydestään, mutta se ihmetyttää, miksi hän edelleen, varttuneena naisena ja kuuluisana kirjailijana jatkuvasti palaa noihin vuoden 1968 tapahtumiin. Ikään kuin erottaakseen nykyisen itsensä tuon ajan nuoresta naisesta hän todellakin nimeää itsensä vuoden 1968 tytöksi. Ernaux ajattelee siis, ettei hän ole aina ollut sama, vaan että hänen elämässään on ollut lukuisia Annie-nimisiä tyttöjä ja naisia, joista hän, nykyinen Annie on kasvanut ja kehittynyt.
Minusta ajatus on riemastuttava. Olen itsekin miettinyt monesti samaa asiaa, mutta pukenut sen toisenlaisiksi sanoiksi: olisinko minä, tämän elämänkokemuksen ja tietämyksen hankittuani käyttäytynyt siinä ja siinä tilanteessa samoin? En olisi, vastaan itselleni, mutta sen ajan poika toimi, eikä siinä ole mitään hävettävää tai kaduttavaa, jos en vain onnistunut loukkaamaan ketään.
Eihän Ernaux´kaan pelkää loukanneensa ketään. Sen verran kiinnostunut hän on hänet kylmästi hyljänneestä leirinvetäjästä, että kaivelee netistä tietoja siitä, millaisen elämän tämä on elänyt.
***
Yksi asia Ernaux´n kirjassa on kerrassaan merkillinen. Jos olette koskaan lukeneet Éduard Louisin kirjoja, vaikkapa hänen esikoistaan Ei enää Eddy, löydätte sieltä Ernaux´n hengenheimolaisen. Molemmat tulevat sangen köyhistä oloista. Molemmat tuntevat syvää luokkahäpeää. Molemmat raivaavat tiensä ranskalaisen kulttuurielämän huipulle omalla lahjakkuudellaan ja sinnikkyydellään.
Louisin tausta on vielä Ernaux´n taustaa kurjempi, mutta ilmeisesti on niin, että Ranska on niin vahvasti luokkayhteiskunta, että meidän suomalaisten on hieman hankala ymmärtää Louisin tai Ernaux´n ongelmia, vaikka varmasti meilläkin on lapsia ja nuoria, jotka eivät kertakaikkiaan voi kutsua kavereitaan kylään.
Pyörin näissä luokkahäpeän ja menneiden persoonien piirteissä ehkä siksi, että Ernaux kirjoittaa ennen kaikkea naisille. Voin kuvitella äidin ja tyttären huonotkin välit ja voin kuvitella, miten hankalaa on kärsiä syömishäiriöistä niin, että kuukautisetkin loppuvat, mutta sille tasolle minun lukemiseni jää.
Mutta niin kuin alussa kirjoitin, hyvä taide on paljon enemmän kuin kertomuksia elämästä. Minulle Ernaux tarjosi ajatuksen monista ajan mukana muuttuvista minuuksistani. Samalla Ernaux tarjoaa minulle mahdollisuuden huokaista helpotuksesta. Kaikenlaista olen kokenut, niin että tällainen minusta sitten tuli, ihan itse elämäni elämän ansiosta.
Annie Ernaux: Tytön tarina. Suomentanut: Lotta Toivanen. Gummerus 2026. 127 s.
Kommentit
Lähetä kommentti