Katja Kettu sukeltaa Brita-Kajsa Laestadiuksen elämään

Brita-Kajsa on Katja Ketun yhdestoista kirja. Kuva: Niclas Mäkelä.

Katja Kettu on siitä inhimillinen kirjailija, että hän joko onnistuu romaaneissaan tai sitten ei. Ketun uusin Brita-Kajsa, Lars Levi Laestadiuksen unhoon jääneestä vaimosta Brita-Kajsasta, kuuluu ehdottomasti niihin onnistuneisiin, aivan Kätilön tuntumaan.

Kettu onnistuu ennen kaikkea siksi, että hän on perehtynyt perusteellisesti Brita-Kajsan elämään ja aikaan, jolloin lestadiolaisuuden nimen saanut herätysliike mylläsi pohjoisen ihmisten elämää. Ainahan Kettu on osannut kirjoittaa, mutta se, että romaanin perään liitetty lähdeluettelo on viisi sivua pitkä, kertoo siitä, että kirjailija on ottanut työnsä kerrassaan tosissaan. Jopa kirjan sisäkansien kartta ja aikajana auttavat lukijaa syventymään tarinaan poikkeuksellisen perusteellisesti.

Ja tämän kaiken Kettu on tehnyt hukkaamatta hetkeksikään tarinan päähenkilöä, Brita-Kajsaa, viisitoista lasta synnyttänyttä tietäjää ja parantajaa, joka kesti kaikki vuotensa ei niin kovinkaan helpon aviomiehensä matkassa ja tukena.

Brita-Kajsan kansi on Piia Ahon käsialaa.

                                                                               ***

Romaani alkaa ja oikeastaan tapahtuukin Laestadiuksen kuolinvuoteen äärellä, kun Brita-Kajsa muistelee pariskunnan yhteistä, välillä varsin vaikeaakin elämää. "Kulukumulukku", Brita-Kajsa kuvaa miestään, joka ei pappisammatistaan huolimatta ollut kovinkaan uskollista sorttia, ja taisipa käydä niinkin, että kun Lars Levi sitten sai aikaan herätyshurmoksen, syntiä tehtiin oikein urakalla, että se saatettiin sitten pyytää ja saada anteeksi.

Brita-Kajsa on kerrassaan sitkeän naisen tarina. Hän oli jo kuudennella kuulla raskaana, kun lähti suksipelissä Karesuandoon jäljestämään miestä, joka oli hänen tulevan lapsensa isä. Eikä se matka tunturien yli ollut helppo, ja kun Brita-Kajsa löysi perille, Lars Levi ei ollut muistavinaan avioliittolupaustaan, mutta Brita-Kajsa piti päänsä ja pääsi kuin pääsikin naimisiin joskin niin, että vihkiminen tapahtui salaa Suomen puolella.

Lars Levi ei ollut pelkästään naisten perään, vaan myös kasvien, joita hän oikeastaan olisi halunnut tutkia ja tulla sillä tavalla Ruotsin kuuluisimmaksi mieheksi. Hän opasti ranskalaisretkikuntaa tunturissa tajuamatta sitäkään, että ranskalaiset paitsi naureskelivat syrjäisten seutujen papille, lopulta nappasivat hänen tietonsa omiin tarkoituksiinsa.

Brita-Kajsa näki tämänkin, mutta eihän Lars Levi häntä uskonut.

                                                                         ***

Brita-Kajsa etenee lyhyin kappalein vuodesta toiseen. Alussa Lars Levi on kuin kuka tahansa leipäpappi, mutta tarpeeksi porsasteltuaan hän tulee väkevään synnintuntoon ja alkaa herätellä pohjoisen eläjiä, etenkin ruotsalaisten ja norjalaisten riistämiä saamelaisia.

Historiasta tiedämme, miten Laestadiuksen saarnat viinan kiroista ja siirtomaaherrojen rikoksista nostattivat lopulta Kautokeinon kapinaan vuonna 1862 niin, ettei edes kuolonuhreilta vältytty. Tietysti virkavalta ajatteli, että koko kapina on Laestadiuksen nostattama, niin kuin omalla tavallaan olikin, mutta suoranaisia kapinakehotuksia Laestadius ei tehnyt.

Kun ajattelee, miten Laestadius saarnasi vähäväkisten ja riistettyjen puolesta ja heidän asemaansa parantaakseen, on oikeastaan varsin kummallista, millaiseksi liikkeeksi lestadiolaisuus on tässä ajassa kehittynyt. Keskusta ja kokoomus taitavat saada lestadiolaisten äänet, eikä liike millään tavoin yritäkään vaikuttaa yhteiskunnallisesti sorrettuja puolustaakseen. Ja naisen asema, se on edelleen vain synnyttäjän.

Kun lukee romaanin, jonka tapahtumat sijoittuvat jopa kahdensadan vuoden päähän nykyhetkestä ja joka panee ajattelemaan myös tätä aikaa, voi vilpittömästi sanoa, että kirjailija on onnistunut tehtävässään. Kettu on kirjoittanut teoksen, joka ei juutu aikaan eikä paikkaan, vaan purkaa omalta osaltaan ihmisen ikuista dilemmaa.

Katja Kettu: Brita-Kajsa. Otava 2026. 329s.