Me kaikki kuolemme, mutta kuoleman jälkeen meitä ei ole
Filosofi Timo Airaksisen uusin pieni, mutta painava kirja Hyvä kuolema käsittelee nimensä mukaisesti kuolemaa ja kuolemista. Me kaikki kyllä kuolemme, siitä ei ole epäilystäkään, siis kuoleminen on jotakin, jota kannattaa tutkia, Airaksinen ajattelee, mutta kuolema ei ole mikään tila. Sitä ei ole muualla kuin surevien mielessä. Siksi ihmisen on turha kantaa siitä stressiä.
Näin yksinkertaisesti Airaksisen ajattelun voisi tiivistää, mutta sittenpä ollaankin jo ongelmissa. Kuka päättää, miten ihminen kuolee? Onko lääkäreiden tehtävä ylläpitää elämää niin pitkään kuin mahdollista? Pitäisikö eutanasia sittenkin hyväksyä myös meillä Suomessa? Miten abortin vastustajat perustelevat kantansa?
Airaksinen ottaa kuitenkin haasteen vastaan, ja vieläpä sangen hauskasti ja kepeästi. Erityisen vaikeaa filosofin mielestä on kirjoittaa kirjan esipuhe, joka pitää ohjeen mukaan aina kirjoittaa viimeiseksi. "Kuolemaa tutkivan kirjan kanssa on kyllä pikkuisen hankalaa, koska siinä kuitenkin kirjoitetaan viimeisistä ajoista, joiden jälkeen ei tule mitään, siis ei myöskään esipuhetta, joka nähtävästi jää kirjoittamatta."
Airaksinen ei toki väheksy kuolemaa, päinvastoin. Kuolema järkyttää siitä kuulevia. Kun käytämme sanaa "kuoli", sana maistuu oikeasti suurelta ja painavalta, itse asiassa elämää suuremmalta.
Kirjan kansi on Kari Jokisen käsialaa.
***
Airaksinen kertoo kirjansa esipuheessa - aivan oikein, sellaisen hän onneksi ehti kirjoittaa -, että on vältellyt kuolemasta ja kuolemisesta kirjoittamista aivan tietoisesti, mutta kun ikä (79 vee) karttuu, voimat heikkenevät ja kokemus lisääntyy, hän katsoo, että nyt hän on valmis tämän ilmiön pohtimiseen.
Kun Airaksinen puhuu hyvästä kuolemasta, hän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi tai oikeastaan edes kannattaisi mennä kuolemaan kuoleman jälkeistä elämää odottaen.
Ihminen on aika epeli kehittämään erilaisia ajatusrakennelmia tehdäkseen kuolemisesta itselleen helpon tai ainakin hyväksyttävän. Kaikissa suurissa uskonnoissa otetaan kantaa kuolemaan ja monet niistä lupailevat ikuista elämää.
Airaksinen keskustelee kirjassaan muutamien filosofien ajatuksista syvästi ja mainiosti argumentoiden, mutta erityisesti pidin niistä lyhyistä heitoista, joilla hän osoitti muutamat ajatukset aivan päättömiksi. Muistanette varmasti reilun kolmenkymmenen vuoden takaisen Rauni-Leena Luukasen bestsellerin Kuolemaa ei ole. Airaksinen kuittaa sen yhdellä lauseella: "Mikäs ihme tuo (jymymenestys) on, kun kirjailija todistaa olemattoman olemattomuuden, mikä on ihan taikuutta."
***
"Kuolema jää joka tapauksessa ihmiselle ikuiseksi arvoitukseksi, sillä kukaan ei kuitenkaan palaa kertomaan kuolemastaan", Airaksinen kirjoittaa, vaikka niitä omasta mielestään kuolleita ja kirkasta valoa nähneitä ihmisiä on.
Lohdun sanojakin Airaksinen jakelee. On täysin turhaa miettiä väistämätöntä. Murhetta riittää tässä ajassa muutenkin ihan tarpeeksi. Erityisen vaikeaa Airaksisen mielestä on kristityn elämä, sillä hän joutuu koko ajan huolehtimaan sielunsa autuudesta, ettei taivasosuus menisi.
En malta olla nostamatta tähän esimerkkiä toimintamallista, josta Airaksinen ei suoraan puhu, mutta johon törmäsin Kare Eskolan Välilevyjä-ohjelmaa kuunnellessani. Eskola kertoi muusikoista ja heidän muotokuvistaan, ja niitähän on vaikka minkälaisia, niin näköisiä kuin vähemmän näköisiä, mutta italialaisen, 1600-luvulla eläneen säveltäjä Carlo Gesualdon omakuva on kyllä huippu.
Gesualdo tuli nimittäin tappaneeksi vaimonsa ja tämän sänkyyn päätyneen rakastajan, mutta selvisi kaksoismurhasta maallisessa tuomioistuimessa. Kun ei ollut aivan varma siitä, mitä hänelle tapahtuisi tuonpuoleisessa, hän tilasi kotikaupunkinsa tuomiokirkkoon maalauksen, jossa itse Jeesus ja Maria vapauttavat hänet synneistä samalla, kun haureuteen syyllistynyt pariskunta kärsii ikuisessa helvetin tulessa.
Epäilemättä Gesualdo uskoi pelastukseensa tilaamansa maalauksen avulla. Jos se olisi noin helppoa, kaikkien kannattaisi tehdä samoin, vaikkeivät murhaajia olisikaan.
***
Mutta vakavasti.
Airaksinen perustelee varsin pätevästi vaikkapa sen, että ihmisen pitäisi itse saada päättää kuolemisensa hetki, sen verran rankkaa meistä joillakin on.
Hän pohtii myös aborttia ja sitä hetkeä, milloin ihmisestä tulee ihminen, ja se tapahtuu Airaksisen mielestä syntymässä. Väite, jonka mukaan elämä on pyhä, on merkityksetön maailmassa, jossa ihmisiä teloitetaan suorissa televisiolähetyksissä ja tapetaan pommeilla sairaaloihin.
Eikä homma parane edes siitä, että aletaan puhua viattomasta elämästä. Jos siis sikiö on viaton, sen äiti ei ole viaton, jos hänen henkensä voidaan uhrata. "Viattomuus on tässä pelkkä fetissi ja taikakalu, joka tekee ihmeitä aborttia pohdittaessa", Airaksinen kirjoittaa.
Ja niinhän se onkin. Meillä ihmisillä tuntuu olevan tarve ja kyky selittää asioita itsellemme oikein päin miettimättä lainkaan sitä, mitä valitsemamme sanat oikein tarkoittavat. Onneksi meillä on vielä filosofeja, jotka purkavat näitä ajatuksia ja näitä lauseita. Airaksinen on edelleen yksi heistä.
Timo Airaksinen: Hyvä kuolema. Opas eläville. Warelia 2026. 214 s.
Kommentit
Lähetä kommentti