Venäjältä ei ole odotettavissa mitään hyvää

Julia Kuokkanen toimii Lastensuojelun Keskusliitossa erityisasiantuntijana. Kuva: Mika Tuominen.

Aina näihin päiviin asti olen pakottanut itseni ajattelemaan, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on vain maan järjettömän johtajan mieletön virhe, vaan en enää.

Luettuani venäläisen eliitin jälkeläisen, Suomessa asuvan Julia Kuokkasen kirjan Kremlin kasvattama, minulla ei ole enää yhtään harhaluuloja maasta, että sen kansa haluaisi oikeasti elää rauhassa ja kehittää demokratiaa. Ja jos joku väittää minun tämän takia sairastavan russofobiaa, niin siitä vain. Eiköhän se ole tässä maailmassa ja tässä ajassa ainut järkevä suhtautumistapa itäiseen naapuriin.

Kuokkanen, omaa sukuaan Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen vuonna 1987, kun tyttö oli nelivuotias. Julian suku ei ole mikä tahansa suku, vaan se vilisee neuvostoyhteiskunnalle uskollisia kansalaisia, joista monet olivat NKVD:n ja KGB:n upseereja ja ehdottomasti lojaaleja maan ainoalle lailliselle puolueelle.

Julian isä tuli Suomeen tekemään öljykauppaa Neuvostoliiton nimiin, ja kun maa romahti, hän jatkoi kaupantekoa yksityisessä yrityksessä, jonka kantava nimi oli Gennadi Timtšenko, jolle junailtiin aikoinaan Suomen kansalaisuus pikapikaa. Perhe rypi Julian kertoman mukaan rahassa, kunnes Julian vanhemmat komennettiin takaisin Venäjälle. Julia ja hänen pikkuveljensä jäivät Suomeen.

Kuvaavaa on, että Matjuhinin lapset pantiin ruotsinkieliseen kouluun, vaikka kumpikaan ei osannut sanaakaan ruotsia.

Julia kasvoi ja eli sukunsa perinteiden mukaan, eikä ajatellut sen enempää Venäjää ja sen tekemiä rikoksia, ei edes Krimin valtausta, kunnes Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Se muutti Julian elämän. Hän alkoi nähdä kasvatuksensa takana vaikuttavan imperialistisen asenteen läpi. Hän alkoi nähdä kaiken sen kurjuuden, johon Venäjän kansa on kautta aikojen suostunut, ja hän alkoi nähdä Suomen demokraattisen järjestelmän aivan uudessa valossa.

Kirjan kansi on Ilkka Saastamoisen käsialaa. 

                                                                             ***

Kuokkaselle  kääntymys on ollut paljon kovempi asia kuin meillä perheen sisäiset poliittiset erimielisyydet olisivat. Hänen sukunsa ei kertakaikkiaan ymmärtänyt, miksi hän hylkäsi äitinsä ja kotimaansa, sillä ne, näin hänen äitinsä hänelle ilmoitti, ovat petoksista suurimmat.

Kuokkanen ei sukunsa mielestä voinut tietää mitään maailmasta tai vaikkapa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, sillä vain Putin tietää.

Kirjassaan Kuokkanen ei kerro vain ajattelunsa muutoksesta, vaan hän pohtii terävästi ja tutkimuskirjallisuuteen nojaten sitä, miksi Venäjä on sellainen kuin on ja miksi venäläiset muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tukevat Putinia, jos nyt eivät hurmahenkisesti, niin ainakin hiljaa sisimmissää.

"Kansa, vuosikymmenten pelon ehdollistamana ja täynnä juuri takaisin saatua ylpeyttä, ei vastusta sukeltamista takaisin totalitarismiin", Kuokkanen pohtii ja osuu mielestäni asian ytimeen. Tähän ajatusmalliin sopii narratiivi piiritetystä Venäjästä ja sodasta sen puolustamisena. Venäjä on niin suuri ja mahtava, että sillä on oikeus tehdä, mitä se tahtoo, ja se tahtoo, koska sen on näytettävä muille, miten suuri ja mahtava se on, ja miten pieniä ja mitättömiä kaikki muut.

Ja tässä kyydissä nousee myös yksittäisen venäläisen status. 

                                                                                ***

Olen aiemminkin näissä kirjoituksissa pohtinut sitä, onko Venäjän hyökkäys Ukrainaan Putinin vai venäläisten sota. Niin kuin alussa kirjoitin, olen yrittänyt ajatella niin, ettei tämä  voi olla venäläisten tahto, mutta Kuokkasta lukiessani olen tullut toisiin ajatuksiin. Tämä ei ole vain Putinin sota, Kuokkanen kirjoittaa ja perustelee:

"Venäjällä niitä miljoonia ihmisiä, jotka elävät hallinnon alaisuudessa, työskentelevät tehtaissa, sotateollisuudessa, ei voida pitää pelkkinä uhreina."

Georgialaista akateemikkoa Archil Jangirashviliä lainaten Kuokkanen sanoo, etteivät edes ne, jotka väittävät vastustavansa Putinia, mutta heiluttavat ylpeänä Venäjän lippua, "seiso sen historiallisen jatkumon ulkopuolella, joka tänään on käynnissä. Heillä on yhä valta toimia, ja se tekee heistä vastuullisia."

Kun ajattelee, että nyky-Venäjä on kieltänyt Neuvostoliiton rikokset, jotka pitkälti henkilöityvät nyt uudelleen suureksi sankariksi nostettuun Josif Staliniin, ei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta siihen, että Venäjä alkaisi käsitellä tämän vuosituhannen rikoksiaan. Neuvostoliiton romahduksen kokeneet venäläiset ovat vain innoissaan uudesta tsaaristaan ja tämän tiukoista otteista.

Venäläisillä tuntuu olevan loppumaton kyky hyväksyä itseensä kohdistuvat vääryydet. Yhden hyvän esimerkin tähän tarjoaa historioitsija Simon Sebag Montefiore, joka kyselee kaksiosaisen Stalin-elämäkertansa lopussa teloitettujen bolshevikkien jälkeläisiltä, mitä nämä ajattelevat isovanhempiensa ja vanhempiensa tappamisesta. Yllättävän moni Montefioren haastattelemista on sitä mieltä, että Stalin ja hänen pyövelinsä toimivat aivan oikein. Ukit ja mummit pettivät Stalinin ja NKP:n ja joutivatkin tulla teloitetuiksi. 

Ovatko tämän päivän kaiken nielevien venäläisten ajatukset sen kummempia?

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattava. Bazar Kustnnus, 2026. 320 s.